Kaarteen Sotamuseo esitys MUSEOTULKKI 5.3.21

Tervetuloa – Esittäytyminen – TARINAMME – taustamusiikki

Testi äänien liittämiseen sivuille:

AULA=TERVETULOA JA TARINAMME 

TERVETULOA JA KETÄ ME OLEMME

ALKUFANFAARINA:

  • Nro 1 Reipasta sotilasmarssimusiikkia taustaksi tulijoille, ensim kpl: Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa, säv. Traditiona)    tai
  • Nro 3 Maamme, Fredrik Paciuksen säveltämä 1847  (joissain tapauksissa Maamme soitetaan vierailun lopuksi)
  • SeinäTV:stä voisi esittää museon esittelyvideota ”Tervetuloa Kaarteen kotimuseoon”

TERVETULOA tänne Lohjalle Kaarteen yksityiseen sotamuseoon ja TeijArt mosaiikkigalleriaan. Olen Kalervo Kaarre ja vierelläni on vaimoni Teija Kaarre.

Yksityinen sotamuseo tarkoittaa oman militaria-kokoelmani esillepanoa eli museo perustuu omaan talvisodan ja jatkosodan tavarakokoelmaamme.

TeijArt mosaiikkigalleriassa on nähtävänä Teijan mosaiikkiteosten näyttely ”Mosaiikin viemää”. Kaunista käsityötaidetta, koristeellista kuviopintojen luomista, taidemuoto on alkujaan muinaisesta egyptistä.

Toimimme oppainanne ja meillä on sotahistorian asiantuntijaoppaana XXXX !

Vierailukohteeseen kohteeseen kuuluu neljä osaa:

  1. Sotamuseo, 1.krs ja 
  2. Teijan mosiikkigalleria, 2.krs sekä
  3. Ortodoksinen tsasouna ja sen takana 
  4. Teijan taidepolku, missä on hänen mosaiikkiteoksiansa lisää sekä betonitöitä.

Olemme aiemmin olleet 38 vuotta ilotulitealan yrittäjiä, meillä oli oma ja 2010 toiseen alan yritykseen yhtynyt ilotulitteiden maahantuontiyritys, josta toiminnasta olemme vuoden 2017 alussa luopuneet ja keskitymme rakkaaseen harrastukseemme perustuvaan aikaansaannokseemme Kaarteen Sotamuseo ja Mosaiikkiin.

MITEN KAIKKI ALKOI

Sukujuuremme ovat menetetyssä Karjalassa, Kivennavalla, Terijoella ja Uudellakirkolla. Kiinnostus ja kipinä sotahistorian harrastukseen on lähtöisin isoisältä pienenä poikana kuulemistani sotatarinoista, kun vietin 10 – 13 vuotiaana koululaisena kesälomia mummolassa Janakkalan Napialassa.

Teija on pienenä tyttönä kuunnellut isänsä sotatarinoita melkeimpä iltasatuina, kun hänen isänsä kertasi jännittäviä sotatarinoitaan ja -tapahtumia sotakavereittensa kanssa kotona Espoon Nöykkiössä.

2000-luvun alussa aloimme kerätä talvisotaan ja jatkosotaan  liittyvää tavaraa toreilta ja divareista, sittemmin nettikaupoista ja nettihuutokaupoista.

Sotahistoria kiinnosti, vaikka minulla ei sotilaskoulutusta ole muuta kuin Karjalan Prikaatissa vuonna 1980 suoritettu varusmiespalvelus. Olen maavoimien jalkaväen kiväärijoukkueen johtaja, sotilasarvoltani olen reservin vänrikki. RUK’n jälkeen Tasavallan presidentti ylensi minut 5.1.1981 vänrikiksi, joka on alin upseerin arvo.

Jalkaväki muodostaa maavoimien rungon. Taistelussa sen tehtävänä on yhteistoiminnassa muiden aselajien kanssa torjua ja lyödä vihollinen.

https://puolustusvoimat.fi/sotilasarvot

Nykyisin ikäni takia olen nostoväessä, mutta vankkumaton isänmaan ystävä ja itsenäisyyden sekä suomalaisuuden puolustaja. 

Ensimmäinen sotahistoriallinen esine ole Savonlinnan torilta vuonna 2000 ostettu suomalaisen sotilaan Kesko Oy:n 1943 valmistama Kesäpusero m/36 sekä Kenttälakki m/36

Vuonna 2006 toteutui ensimmäinen esillepano, talomme lisärakennuksen alakertaan 25 m2 tiloihin sisustimme kotimuseon

Lisää hankittujen keräilytavaroiden toinen esillepano vuonna 2010, onnistui tekemällä talomme lisärakennuksen alakerran sisustuksen muutoksen ja niin alkoi tila näyttää museolta, tilaa oli käytössä 120 m2. Avajaisjuhlat lähisukulaisille 4.6.2011.

Kokoelman esineet ovat pääsääntöisesti aitoja sota-ajan tavaroita ja varusteita, sotajoukollamme 1939–44 käytössä ollutta materiaalia, hankittuna huutokaupoista, netti-huutokaupoista ja kirpputoreilta, toisiltä keräilijöiltä. 

Kirjoja on yli 700 kpl ja varusesineitä museon kokoelmassa aseet mukaan lukien on yli 2000 kpl

Alun perin omana yksityisenä keräilyharrastuksena ollut toiminta muuttuikin julkiseksi vuonna 2012, kun jouduin tammikuussa 2012 televisioon, Markku Veijalaisen MTV3:n ohjelmaan Studio55. Ohjelmassa minua haastateltiin ilotulitteista ja ilotulittamisesta, ja jatkon jälkeen ”Yrittäjän hullut harrastukset”

  kun harrastus vie mennessään, voi tapahtua vaikka mitä….sota-ajan esineiden keräilystä innostunut Kalervo Kaarre huomasi rakentaneensa kokonaisen sotamuseon omaksi ilokseen…

TOIMINTAMME TARKOITUS

Ohjelman jälkeen, puhelin alkoi soida ja monet matkailuryhmät halusivat tulla vierailulle museoomme. Se meille, Teijalle ja minulle, kyllä sopi, sillä näin voimme omalta osaltamme museomme avulla tehdä tärkeätä Suomen itsenäisyyden maanpuolustustyötä:

  • Muistuttamalla vierailijoitamme Suomen itsenäisyyden puolustamisen vaatimasta työstä ja uhrauksista sotavuosina 1939-45.
  • Haluamme tuoda esiin ja muistuttaa vierailijoitamme sota-ajan elämästä ja olosuhteista, tapahtumien, tarinoiden ja esineiden sekä äänien ja efektien avulla. Jotta he saisivat käsityksen sota-ajasta ja siitä mitä Suomen itsenäisyys on vaatinut sodan-ajan sukupolvelta. Suomi ei ole lannistunut suuren vihollisen edessä. Suomea ei ole miehitetty, Suomi säilytti itsenäisyytensä puolustamalla itsenäisyyttään itseään huomattavasti suurempaa vihollista vastaan. Totesihan ylipäällikkö Mannerheimkin, että talvisota on vapaussodan jatkoa..(ja loppunäytös) me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.
  • Haluamme myös vaalia sotien 1939—1945 ja sotasukupolven perinteitä ja arvoja Tammenlehvän Perinneliiton periaatteiden mukaisesti, ja ylläpitää suomalaisten yhteenkuuluvuutta ja isänmaallista henkeä.
  • Haluamme myös huolehtia omalta osaltamme sotien 1939–1945 sotasukupolven perinteen ja arvojen siirtämisestä tuleville sukupolville.

Itsenäisyyden ansiosta olemme voineet rakentaa yhteiskuntaamme demokraattisesti haluamallamme tavalla. Samaan aikaan kun esim baltian kansat ovat vuosikymmeniä riutuneet vieraan ikeen alla, tai jopa joutuneet omasta maastaan pakenemaan.  (Eesti, Latvia, Liettua)

AJATELKAA: Suomi oli ehtinyt olla itsenäinen kansakunta vain 22 vuotta, kun se joutui asevoimin puolustamaan itsenäisyyttään, ensin

  • talvisodassa 1939-40, 105 pitkää ja kylmää päivää, levottoman välirauhan jälkeen vielä
  • jatkosodassa yli kolme vuotta 1941 – 44, ja vielä
  • Lapin sodassa melkein vuoden, syyskuusta 1944 huhtikuuhun 1945.

                             PUHUTAAN SODAN VIIDESTÄ VUODESTA.

Meillä on oma Suomen lippu itsenäisen kansakunnan symbolina, meillä on kaksi omaa virallista kieltä, suomi ja ruotsi, sekä omat kansalliset rajat, vaikka olemmekin EU:ssa. 

Itsenäinen Suomi, isänmaamme, on sota-ajan isiemme ja äitiemme ansiota, heidän meille jättämäänsä perintöä, sitä emme saa unohtaa. Sotiemme sukupolven, veteraanien perintöä on myös isänmaanrakkaus, maanpuolustustahto sekä pyrkimys rauhan ylläpitoon. Tätä viestiä me haluamme museollamme viedä eteenpäin.

Suomi ja suomalaiset saavat olla tyytyväisiä jo lähes 80 (1945–2021=76) vuotta kestäneestä rauhan tilasta maassamme.

Mutta nykyaika on osoittanut, että mikään asia ei ole itsestään selvyys, joten meidän kaikkien tulee olla valveilla, nuorten pitää tietää Suomen historiaa, jotta pystyvät ja haluavat puolustaa maatamme ja sen itsenäisyyttä.

Jokaiselle suomalaiselle näiden tosiasioiden kertaaminen on hyväksi.

Joten yksityinen harrastekokoelmamme muuttikin luonnettaan 2012: siitä tuli julkinen, eli kokoelmamme esillepano sai lisämääreen ”avoinna tilauksesta ryhmille”.

Ensimmäisinä ryhminä tulivat käymään keväällä 2012 Vihdin Sotaorvot, Yliveden Nuorisoseura, Helsingin Sotilaspoikien ja Pikku-Lottien perinnekilta. 

Teija on harrastanut käsitöitä aina ja mosaiikkiharrastukseen hän tutustui siskojensa kanssa vuonna 2006, ja niinpä lisänä matkakohde-sotamuseoon syntyi uutena osana TeijArt mosaiikkigalleria, kun vuonna 2017 laajensimme tilojamme tällä museon aulahuoneella ja sen yläkertaan sijoitimme mosaiikkigallerian.

Teijan mosaiikkigalleria tuo esille elämän kauneuden ja sitä kautta elämän jatkuvuuden ja toivon paremmasta rauhan maailmasta.

Tsasounan rakensimme 2018 ja Teijan Mosaiikkipolun 2019.

Nyt olemme siis yksi Lohjan kaupungin matkailukohde, jo 10:ttä vuotta, ja jota kohdetta hoidamme ja kehitämme edelleenkin.

Kun olemme siis auki TILAUKSESTA RYHMILLE ympärivuoden, minimi ryhmäkoko 5 hlöä. Eli opastetut vierailut sopimuksesta ryhmille.

Meillä käy vuosittain yli 100 ryhmää, päivämatkaryhmiä, eläkeläisryhmiä, erilaisia yhdistyksiä, kaveriporukoita, työpaikan tykypäiväryhmiä jne, vuodessa yhteensä lähes 1500 vierailijaa.

Lohjan koulut, Anttilan (nyk Laurentius) ja Ojamonharjun koulujen 8 ja 9 luokkalaiset (14-15 vuotiaat) käyvät säännöllisesti. Opettajat saavat historian oppikirjojen tekstit elämään oppilaiden mielissä. Oppilaat voivat koskea aitoihin sotavarusteisiin, kokea korsun ja kuulla pommisuojassa pommituksen ääniä. Meillähän ei museotavarat ole vitriineissä ja niinpä pojat ottavat käsittelyyn konepistoolin ja kiväärit kouluvierailun viimeisen vapaan-10-minuuttisen aikana.

Isot ryhmät ovat mahdollisia yhdistämällä museokierroksen Teija Kaarteen mosaiikkinäyttelyn

Isojen ryhmien, 35-50 henkilöä, jaamme jo heti alussa kahteen osaan, toinen museoon ja toinen galleriaan ja jonkin ajan kuluttua ryhmät vaihtavat paikkaa.

Jonkin verran suosiota vierailukohteemme on saavuttanut näinä 9:nä vuotena: hyvää palautetta olemme saaneet. Viimeksi kesällä 2021 Poikien äidin -ryhmä kävi Lohjan matkakohteita arvostelemassa ja kirjoitti blogin, jossa Kaarteen sotamuseo oli matkan suurin yllättäjä !

Museolla ja mosaiikilla on omat verkkosivut ja facebook- ja instagramsivut.

Ja HUOM ! täällä saa esineisiin koskea ja saa kuvata ja laittaa vierailusta julkaisuja someen !

Vuonna 2013 saimme Lohjan kaupungin matkailukohdepalkinnon ”Yllättävä Elämys”.

Yllättävä elämys puhuttelee asiakasta ja avaa uusia näköaloja mahdollisesti muutoin tutuksi koettuun asiaan”.

Vuonna 2018 saimme Tammenlehvän perinneliitolta Veteraaniperinteen tunnustuksen ja kilven, josta olemme erittäin kiitollisia.

Saamme jonkin verran myös lahjoituksia museoomme, mikä asia meitä luonnollisesti ilahduttaa ja kannustaa.

Nyt 2021 minut valittiin perustamaan Länsi-Uudenmaan Perinneyhdistys ry, kun veteraaniperinteestä siirrytään perinneaikaan vuonna 2023.

Tervetuloa tutustumaan Kaarteen sotamuseoon ja TeijArt mosaiikkigalleriaan. Käykää myös tutustumassa tsasounaamme ja taidepolkuun!

HUOM !   Kirjoittakaa ryhmänne nimi ja vierailuun osallistujat museon vieraskirjaan

 
 
 
 
 

 

AULA=ENSIMMÄINEN HUONE

Museon kokoelman arvokkain esine ”Mona Lisa” on  Mannerheim-risti, no 69. Lentäjä-ässä Lauri Nissisen risti ja hänen muut kunniamerkkinsä.

Lauri Nissisen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-risti sekä muut hänen kunniamerkkinsä ja sotilasuraan kuuluvat esineet olen ostanut Lauri Nissinen perikunnalta syksyllä 2016.

Vapaudenristin 2. luokan Mannerheimristi (MR 2) , Vapaudenristin 3. luokka miekkojen kera (VR 3 mk) , Vapaudenristin 4. luokka miekkojen kera (VR 4 mk), 2. luokan Vapauden mitali (VM 2), Talvisodan muistomitali (Ts mm.)

Viimeinen kunniamerkki on ns Sururisti,  eli 4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera mustalla nauhalla. Sururisti on erikoiskunniamerkki, jota myönnettiin talvi- ja jatkosodan aikana sodassa kaatuneiden lähiomaisille muistolahjaksi: puolisolle, vanhimmalle lapselle, äidille tai isälle.

Lauri Nissisen pojan Matin ( s.1943 ) lapset olivat myyjinä tietäen että kokoelma tulee yksityiskeräilijän kokoelmiin yleisesti näytteille.

Lauri Vilhelm Nissinen  (31. heinäkuuta 1918 Joensuu17. kesäkuuta 1944 Kaukjärvi) oli suomalainen hävittäjälentäjä ja Mannerheim-ristin ritari. Nissinen lensi 300 sotalentoa ja ampui alas 32 ja puoli vihollisen lentokonetta. 

Lauri Nissinen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 5. heinäkuuta 1942 numerolla 69, nimityshetkellä hänen sotilasarvonsa oli vänrikki.

”Ylipäällikkö on pvm:llä 5.7.42 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi vänrikki Lauri Vilhelm Nissisen.

Vänrikki Nissinen on osoittautunut erittäin taitavaksi ja neuvokkaaksi hävittäjäpartion johtajaksi. Hänen toimintansa ilmataisteluissa on ollut esimerkillisen sisukasta ja häikäilemättömän rohkeata. Vänrikki Nissinen on sekä talvi- että nykyisessä sodassa osallistunut lukuisiin ilmataisteluihin, joista muutamat ovat olleet varsin raivokkaita. Hän on saavuttanut yhteensä 24 ilmavoittoa, joista talvisodassa 4 ja tämän sodan aikana 20.”

Lauri Nissisen sotilasura alkoi 1936, kun hän astui vapaaehtoisena palvelukseen Lentoasema 3:een Sortavalassa.  1. helmikuuta 1938 hänet hyväksyttiin Ilmasotakoulun ohjaajakurssille (RAOK 4). Lentokoulutus jatkui tämän jälkeen vielä aliupseeriohjaajakurssilla (AOK 7), jonka jälkeen Nissinen siirrettiin alikersantiksi ylennettynä Lentolaivue 24:ään.

NIMEÄ LAURI NISSINEN VÄRITETYN VALOKUVAT ASU JA MERKIT

Talvi- ja jatkosota

Talvisodassa kersantiksi ylennetty Nissinen lensi Fokker D.XXI -koneilla saavuttaen kolme ilmavoittoa. Jatkosodan alkaessa Nissinen kuului edelleen Lentolaivue 24:ään, joka oli vastaanottanut kalustokseen Brewster-hävittäjäkoneet.

MONTAKO LENTÄJÄÄ OLI LENTOLAIVUEESSA

Käytyään reserviupseerikoulun Nissinen ylennettiin vänrikiksi 30. maaliskuuta 1942.

Nissinen hakeutui oppilaaksi Maasotakouluun ja sen käytyään hänet ylennettiin luutnantiksi 26. maaliskuuta 1943.

Nissinen saavutti jatkosodassa Brewster-koneella lentäessään 22 ilmavoittoa.

Lentolaivue 24 sai kalustokseen huhtikuussa 1944 Messerschmitt Bf 109 -koneet, joilla lentueen päällikkönä toiminut Nissinen ehti saavuttaa seitsemän ilmavoittoa.

Lentolaivue 24 siirtyi Kannaksen suurhyökkäyksen alettua Immolaan, josta se siirtyi 15. kesäkuuta 1944 Lento-osasto Kuhlmeyn saapumisen myötä Lappeenrantaan, viimeiseen sodanaikaiseen tukikohtaansa.

Nissinen kaatui taistelulennolla Karjalankannaksen Kaukjärvellä 17. kesäkuuta 1944, kun luutnantti Urho Sarjamon ohjauskyvyttömäksi ammuttu Messerschmitt putosi hänen koneensa päälle molempien syöksyessä maahan.

Vanhempi luutnantti Dimitri Jarmakov ampui Sarjamon koneesta toisen siiven irti, ja aiheutti sen, että Sarjamon kone putosi Nissisen päälle pilven lävitse.  Molemmat koneet murskautuivat ilmassa yhteentörmäyksessä ja syöksyivät maahan.

MIKÄ JA KUINKA SUURI OLI VIHOLLISLENTUE ?

On se ihmeellinen sattuma, kun putoava kone voi juuri osua alapuolella 150 metriä sekunnissa kiitävään toiseen koneeseen ja vieläpä keskelle ohjaamoa.

Ei se, pojat, ole mikään sattuma, vaan se on ihmisen kohtalo, jolle kukaan ei voi mitään”, sanoi lentomestari Viktor Pöytsiä, Isä-Vikki.

       ÄÄNITEHOSTE ”Viimeinen lento ja ilmataistelu 17.6.1944”

HUOM ! Tehosta äänitettä vaihtelemalla äänen voimakkuutta äänitilanteen mukaan !!

Paikalle lähetetty sotilaspastori KUKA  löysi Nissisen ruumiin luota Manerheimin ristin. Pastori kääri molemmat vainajat laskuvarjokankaaseen ja toimitettavaksi kaatuneiden evakuointikeskukseen (KEK), jossa vainajat arkutettiin ja arkut lähettiin kotiseurakuntaan haudattavaksi sankarihautausmaalle.

Lauri Nissinen oli 25 vuotias.

Juna, jossa kuljetettiin kaikkiaan 61 sankarivainajaa rintamalta kotiseurakuntaansa haudattavaksi, joutui kesäkuun 20. päivänä ilmahyökkäyksen kohteeksi Simolan ratapihalla. Surmansa sai 148 ihmistä. Junanvaunuja tuhoutui yli 60, niin myös se kuusenhavuin merkitty vaunu, jossa olivat Nissisen ja Sarjamon maalliset jäännökset. Kummastakaan ei jäänyt jäljelle mitään. Kaksinkertainen kuolema, otsikoi Seura-lehti 2014 jutussaan lentäjä Lauri Nissisestä.

Lauri Nissisen sankarihauta on Valkealassa, hänet on haudattu kentälle jääneenä, myös Lappeenrannan sankarihautausmaalla on Lauri Nissinen mainittu Simolan rautatieaseman pommitusten uhrien muistomerkissä.

KOHTALONA TAIVAS – lentäjä Lauri Nissisen tarina -kirja !     Mitä sisältää?

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Mannerheim-risti

Vuonna 1940 perustettu Mannerheim-risti on arvostetuin suomalainen sotilasansioista myönnetty kunniamerkki. Mannerheim-ristin ritareiksi nimitettiin jatkosodan aikana ja välittömästi sen jälkeen 191 sotilasta, joista 19 palveli ilmavoimissa.

Mannerheim-risti luotiin välirauhan aikana talvisodan ylipäällikkö C.G.E. Mannerheimin aloitteesta. Vapaudenristin ritarikunnan erikoiskunniamerkeiksi perustetut 1.ja 2. luokan Mannerheim-ristit poikkesivat aiemmista suomalaisista kunniamerkeistä siten, että risti saatettiin myöntää kenelle tahansa kunnostautuneelle sotilaalle sotilasarvosta riippumatta.

Mannerheim-ristin myöntöperusteet olivat alkuperäisen kunniamerkkiä koskeneen asetuksen mukaan seuraavat:

  • Erinomaisen urheuden,
  • taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai
  • erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien

palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimien sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.

http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit

Mannerheim-ristillä palkittu sotilas sai Mannerheim-ristin ritarin arvonimen sekä vuodesta 1943 lähtien 50 000 markan rahapalkinnon, joka vastasi aikanaan luutnantin vuosipalkkaa.

Legenda kertoo että MR-ritari Paavo Suoranta, nro 88, tarjosi kokorahalla konjakkia omalle kauokopartioryhmälleen.

Vuodesta 1944 alkaen merkki saatettiin myöntää samalle henkilölle kahdesti. Kaikkiaan kahdesti palkittiin neljä henkilöä.

Toisen kerran Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin

  1. 3. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Aaro Pajari
  2. Jalkaväkirykmentti 50:n komentaja, eversti Martti Aho,
  3. Hävittäjälentolaivue 24:n lentueen päällikkö, kapteeni Hans Wind  ( 75 pudotusta )  ja
  4. Hävittäjälentolaivue 34:n ohjaaja, lentomestari Ilmari Juutilainen. ( 94 pudotusta )

Ensimmäisen luokan ritariksi nimitettiin kaksi henkilöä;

Viimeinen elossa ollut MMR-ritari, Tuomas Gerdt, nro   kuoli marraskuussa 2020.

http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/tilastotietoja

http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/taustatietoja

https://www.is.fi/MR-ritarien 25 faktaa

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Suomalaisen hakaristin (swastikan) historia

Hakaristi eli swastika on vuosituhansia vanha ONNEN vertauskuva, onnen tuottava ja pahoilta hengiltä suojaava symboli, jota on käytetty onnen tunnuksena monissa eri kulttuureissa. Monissa uskontokunnissa hyvän tai ikuisen vertauskuvana. Egyptissa hakaristi tunnettiin jo 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Kyseessä on ornamentti, eli symmetrinen koriste, joka koostuu rististä, jonka jokaisesta päästä kulkee joko myötä- tai vastapäivään jana.

Itsenäisessä Suomessa hakaristiä on tunnuksenaan käyttäneet mm. Lotta Svärd, Puolustusvoimat vuosina 1918 – 45, jolloin hakarististä luovuttii ja se korvattiin valkosinisilla ympyröillä, kokardilla. Suomen sairaanhoitajaliitto ja  Ilmari Kianto käyttivät myös hakaristia.

Lisäksi hakaristi esiintyy Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjussa ja voidaan edelleen nähdä mm. Vapaudenristin kunniamerkeissä, Tasavallan presidentin- sekä Ilmavoimien eri yksiköiden lipuissa.

Suomen Ilmavoimien perustaminen ja Swastika liittyvät olennaisesti yhteen !

Suomen Ilmavoimat sai alkunsa, kun ruotsalainen kreivi Eric von Rosen lahjoitti  6.3.1918 omistamansa Morane-Saulnier Parasol Thulin typ D -tyypin lentokoneen sisällissotaa käyvän Suomen valkoisen hallituksen joukoille.
Lentokoneen siivissä ole maalattuna kreivi von Rosenin henkilökohtainen onnenmerkki, sininen hakaristi.

Sininen hakaristi sijoitettuna valkoiseen ympyrään virallistettiin sotajoukkojen ylipäällikön päiväkäskyllä lentokalustossa käyttöön otettavaksi ja näin siis armeijan lentokoneiden tunnukseksi maaliskuussa 1918.

Hakarististä tuli myös armeijan panssaroitujen ajoneuvojen tunnus ennen jatkosodan alkua.

Voit nähdä hakaristi tunnuksen maamme monien vanhojen julkisten rakennusten ornamenteissa: ulko-ovissa, porteissa, rappujen seinäkuvioissa jne.

Hakaristin käytöstä luovuttiin Ilmavoimien koneissa ja Suomen lentomerkissä Lapin sodan aikana huhtikuussa 1945. Tämä tapahtui Liittoutuneiden valvontakomission kehotuksesta, koska se yhdistettiin toisessa maailmansodassa hävinneen natsi-Saksan tunnukseen.

Tämän jälkeen vuonna 1945 otettiin käyttöön pyöreä sini-valkoinen kokardi-tunnus.

MUTTA SIIS HUOM ! Suomen Ilmavoimien hakaristi ei liity millään lailla 1930-luvulla Saksassa käyttöön otettuihin natsitunnuksiin, sillä Suomessa hakaristi esiintyi julkisena tunnuksena aiemmin kuin Saksassa.

Saksan Kansallissosialistinen Puolue otti hakaristin käyttöön 1920-luvulla. Hitler otti hakaristin Saksan kansallissosialistien puoluetunnukseksi 1930-luvulla ja Saksan lippuun tunnus tuli vuonna 1935 myöhemmin hakarististä tuli Saksan asevoimien tunnus.

HARMILLINEN SATTUMA !

 

 
   

Huoneessa on myös Mikko Rantalan dioraama, joka esittää talvisodan Taipaleen taistelua.

TALVISOTA DIORAAMA 

Aulahuoneessa näytteillä oleva Talvisota dioraama.

Tämä Mikko Rantalan vuonna 2013 valmistama kolmiulotteinen pienoismalliasetelma esittää yksityiskohtaisesti talvisotaan osallistuneen Jalkaväkirykmentin 23:n eli JR 23:n ja sen 4. Komppanian (kauhavalaiset) (8.divisioonan II/JR 23:n 4. komppanian ensimmäisen joukkueen) taistelua Taipaleenjoella Karjalan kannaksella, heidän ensimmäistä taisteluaan joulukuussa 1939. Miehet ovat taisteluhaudoissaan ja ottavat Terenttilän aukiolla vastaan neuvostojoukkojen hyökkäyksen.

Venäläisten hyökkäys – talvisota elokuvasta, kesto 2:45.   (Bluetooth: 1.AULA,UE Boombox Talvisota)

Rantalan pienoismalliasetelman tilanne kuvaa Pekka Parikan vuonna 1989 tekemän Talvisota-elokuvan Taipaleen taistelua. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Antti Tuurin romaaniin Talvisota. Kirjan perustana ovat autenttiset sotapäiväkirjat ja mukana olleitten haastattelut ja kertomukset.

Dioraaman vasemmassa reunassa näkyy muun muassa elokuvan pääosassa olevan sotamies Martti Hakalan (näyttelijä Taneli Mäkelä) taistelutilanne, jossa hän taisteluhaudan suojasta tähtää kiväärillään puna-armeijan sotilaaseen, joka etenee suomalaisten taisteluhautaa kohti, laukaisee aseensa, osuu viholliseen, joka voihkaisten kaatuu panssarivaunu T-26:n eteen. Sotamies Martti Hakalan laukaisee vielä kerran, hänet valtaa epätodellinen olo ja ahdistus, päässä humisee ja hän ei kuule mitään, mutta toimii automaattisen vaistomaisesti ladaten kiväärinsä uudelleen, patruunakampa sisään ja taistelu jatkuu. Vihollinen on torjuttava, vaikka tuntemus omassa sisimmässä tuntuisi miltä tahansa!

Terenttilän aukiolla Puna-armeijan hyökkäys torjuttiin ja vihollinen vetäytyi takaisin asemiinsa.

Pienoismallin oikeassa reunassa päässä suomalainen urhoollinen sotilas hiipii venäläistä talvisodan panssarivaunua T-26 kohti, odottaen jännityksellä, että tankki ohittaa hänet, jotta hän voi heittää kädessään olevan polttopullon (Molotovin Cocktail) tankin takaosan ilmanottoaukkojen päälle, jotta käynnissä olevan moottorin ilmanotto imisi liekit tankin sisälle sytyttäen moottorin tuleen. Polttopullon sytytystikut (bengalitikut) palavat jo!

Ryssän tankin T26 valtaaminen, traileri Talvisota-elokuvasta:

(lyhennä Talvisota traileria, ei saa olla yli 64MB)

Puna-armeija menetti talvisodan taisteluissa 1 919 panssarivaunua, joista 436 tulipalon vuoksi. Suurin osa ilmeisimminkin polttopullolla sytytettyjä.

Pienoismallin takaosassa keskellä näemme Venäläisen pahamaineisen Komissaarin eli politrukki (”poliittinen ohjaaja”) oli Neuvostoliitossa poliittinen upseeri, joka valvoi kommunistisen puolueen määräysten ja ohjeiden toimeenpanoa puna-armeijassa sen eri yksiköiden johtajien, päälliköiden ja komentajien rinnalla. Puna-armeijassa komissaarit vastasivat yhdessä varsinaisten komentajien kanssa armeijan poliittisesta ryhdistä ja taistelukyvystä.

Kuuluisimpia poliittisia upseereita olivat toisen maailmansodan aikana kenraaliluutnantin arvoisina palvelleet Nikita Hruštšov ja Leonid Brežnev, jotka molemmat nousivat myöhemmin NKP:n eli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi eli Neuvostoliiton johtoon.

Politrukki on pahempi kuin vihollinen. Hän ampuu sinua selkään!” Neuvostoliittolaisille sotilaille suunnattu suomalainen sotapropagandajuliste talvisodan ajalta.

Mikko Rantala on tehnyt Talvisota-dioraaman 12 mm paksulle vanerille, johon on reunoille naulattu listat. Koteloon on uponnut yli 4 pulloa uretaania! Uretaanin on veistelty muotoonsa ja sen päälle levitetty liima sekä hiekkakerros. Ylimääräisen hiekan pois harjaamisen jälkeen on levitetty lumi (perunajauho-sooda-seos). Viimeisenä vaiheena on ollut vaunujen ja figuurien tekeminen, niiden asentaminen dioraamaan sekä viimeistelytyöt. Työ vei Rantalalta lähes 200 tuntia ja se sisältää 20 figuuria sekä kolme T-26-vaunuja. Mitat: 68 cm x 103 cm.

TALVISOTA YLEISTÄ:

Talvisodassa Suomi taisteli olemassaolostaan. Suomi oli varautunut sotaan Neuvostoliittoa vastaan, mutta ei ollut varautunut taistelemaan yksin suurvaltaa vastaan. Sota alkoi 30.11.1939 ilman sitä edeltävää sodanjulistusta. Kotirintama sai kokea sodan kauhuja heti alkamispäivänä, kun vihollinen pommitti 16:ta paikkakuntaa kuten Helsinkiä, Viipuria, Turkua, Lahtea ja Petsamoa.

Talvisodan 105 päivää kestäneet taistelut päättyivät 13.3.1940 edellisenä yönä Moskovassa solmittuun rauhansopimukseen.

HUOM!  Neuvostoliitto eli Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto v. 1922 – 1991

Neuvostoliitto oli Talvisodan puhjetessa pelkkien numeroiden valossa valtavan ylivoimainen. Pelkästään sen väestömäärä on Suomeen verrattuna monikymmenkertainen.  Neuvostoliiton mahtavia asevoimia tukee hyvin kehittynyt ja omavarainen sotatarviketeollisuus. Mahtava panssariase ja tykistö, jonka loppumisesta ei ollut pelkoa, sekä Suomeen verrattuna täydellinen ilmaherruus, saivat sodasta jo sen alkuhetkistä alkaen hyvin epätasaisen. Mutta tämä kaikki tapahtui vain numeroiden valossa.

Hyökkäys käynnistyy

Valmistelut oli tehty marraskuun 30. päivän vastaiseen yöhön mennessä. Meretskov komensi armeijansa taisteluun:

( Stalin nimitti valloitusarmeijan päälliköksi Leningradin alueen sotilaskomentajan marsalkka Kirill Meretskovin.)

Toverit! Täytän Neuvostoliiton hallituksen ja suuren isänmaamme toiveen antamalla tämän käskyn: Leningradin sotilaspiirin joukot marssivat rajan yli, murskaavat Suomen joukot ja turvaavat siten Neuvostoliiton luoteisen rajan ja Leninin kaupungin, proletariaatin vallankumouksen kehdon.”

Meretskovin armeija rynnisti Suomeen koko tuhannen kilometrin rajan mitalta aina Barentsinmereltä Suomenlahdelle.

NEUVOSTOLIITON armeijan vahvuus oli:

  • yli 500 000 sotilasta, ja sen ylivoima Suomeen nähden oli kolminkertainen.
  • 30-kertainen määrä lentokoneita ja
  • 200 kertaa enemmän panssarivaunuja kuin Suomella.

Meretskovin suurin pelko oli se, ettei puna-armeija malttaisi pysähtyä ennen Ruotsin rajaa. Meretskov arvioi valloittavansa Suomen 12 päivässä.

Suomalaisten osaamiset ja edut:

  • selviytyminen talviolosuhteissa
  • lumipuvut
  • konepistoolit ja polttopullot
  • mottitaktiikka
  • halu puolustaa omaa isänmaataan (talvisodan henki)

Stalin vaihtoi jouluna 1939 tehottoman Meretskovin ystäväänsä Semjon Timosjenkoon. Uusi ylipäällikkö huomasi heti Meretskovin taktiikan surkeuden. Pohjois-Suomen metsien valtaamisen sijaan kaikki voimat olisi keskitettävä Karjalan kannakselle, joka oli reitti Helsinkiin.

Timosjenko siirsi alueelle tammikuussa puolen miljoonan sotilaan tuoreet joukot. Mannerheim-linja piti murskata maan tasalle. Uusi taktiikka perustui raakaan voimaan. Tehokkuus oli tarpeen, sillä Stalin halusi ratkaista talvisodan ennen kuin Ranska ja Britannia ehtisivät lähettää joukkojaan Suomeen.

Talvisodan suurhyökkäys alkoi  1. helmikuuta 1940, ja suomalaisten oli vetäydyttävä vihollisen tykistön ja sotilasmassojen paineessa.

Suomi ei saanut ulkomaista apua ja Suomen oli pakko solmia rauha Neuvostoliiton kanssa 13. maaliskuuta 1940. Rauhansopimus merkitsi Suomelle 57 000 neliökilometrin aluemenetyksiä.

ISO TIETOPAKETTI TALVISODASTA:    https://talvisota.fi/

SUOMALAISET SOTILASYKSIKÖT, nimet ja hlömäärät :
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sotilasyksiköt

Venäläisten hyökkäys – talvisota elokuvasta, kesto 2:45 !   ETSI JOKU MUU ÄÄNITEHOSTE TALVISODASTA !!

 

Talvisodan taistelija (TalviHeikin) – asusteet ja varusteet:  Talvisodan taistelija:

  • Lumipuvun takki , verinen, saatu Ruotsista lahjoitusvaate.
  • Mantteli m/36,
  • Sarkatakki m/36,
  • Villapaita SA,
  • Pussihousut SA,
  • Kypärä m/35-42.
  • Talvinaamioidut sukset+sauvat.
  • Venäläinen pulttilukkokivääri m/91, siis  malli M1891, jota

    Suomen itsenäistyttyä v 1918, jäi venäläisiltä joukoilta Mosin-Nagant m1891 -kivääreitä 179.775 kpl, lisäksi Suomalaiset ostivat v. 1924 – 1941 eri maista 175.450 kpl

Suomalaisten joukkojen määrävahvuudet:

  • Ryhmä 8-10 miestä
  • Joukkue 30-40 miestä
  • Komppania 140-180 miestä
  • Pataljoona 700-800 miestä
  • Rykmentti 3000-3500 miestä
  • Divisioona 14000-15000 miestä

Muut huoneen yksityiskohdat:

Puhdetyö-tuohituolit:

Tuolit ovat peräisin 3. Prikaatin esikuntapäällikön komentokorsusta Sallan rintamalta jatkosodan ajalta. Rintamamiesten puhdetyönä asemansodan aikana tekemiä.

Niiden tarina on lyhyesti seuraava:
Jatkosodan asemasotavaiheessa 3.prikaati oli puolustusasemissa Sallassa, majuri Eero Rinne toimi 1943 alkaen prikaatin esikuntapäällikkönä ja sitä ennen pataljoonankomentajana.

Helsingin kolmannessa suuressa ilmapommituksessa 26-27.2.1944 Rinteen perheen koti, joka sijaitsi Kaartin kasarmilla tuhoutui irtaimistoineen täydellisesti.

Kun koti oli menetetty, Eero Rinne siirsi keväällä 1944 osan komentokorsunsa huonekaluista turvaan sisäsuomeen siinä toivossa, että rauhan tultua kaluston voisi sijoittaa uuteen kotiin.
Kalusteet olivat rintamamiesten puhdetöinä valmistamia ja niihin kuului muun muassa 5 tuohipäällysteistä tuolia, ja pöytä.

Rauhan tultua kalusteet siirrettiin Sisäsuomen turvavarastosta Helsinkiin perheen uuteen kotiin ja ne palvelivat majuri Rinteen perheen olohuoneessa 1980-luvulle asti. Tuolit ovat edelleen olemassa ja hyvässä kunnossa ja ne ovat nyt Kaarteen museossa Lohjalla majuri Eero Rinteen pojan Jukka Rinteen, 040-588 6725  lahjoittamina museoon kesällä 2017. 

Seinäkartta + Tarton rauhan rajat:

Naulakkovahti, arvo ja asuseet:

Suomen liput:

Aulan taustamusiikki, kun vierailijat tulevat: MIKÄ ?

Missä kartalla on Kaukjärvi, Nissisen viim taistelu- ja putoamispaikka

 

YLE Elävä arkisto 23.6.21: JATKOSOTA:  https://yle.fi/aihe/a/20-10000935

Kun Suomi lähti kesäsotaan ja päätyi pitkään jatkosotaan – tältä kriisiaika 1941–1944 näytti ja tuntui

Talvisodan vihastuttama ja Neuvostoliiton voimakkaasti painostama Suomi oli kesällä 1941 valmis uuteen sotaan. Suomi ei ollut enää yksin, vaan sillä oli aseveli: Saksa. Suomalaiset lähtivät hyvityssotaan, jonka odotettiin loppuvan jo syksyksi. Toisin kävi. 

https://yle.fi/aihe/a/20-10000935

Lottakantiini

Sotavuosina lottakanttinit tarjosivat henkistä hyvinvointia ja virkistävää viihdykettä

Yksi lottajärjestön keskeisiä toimintoja oli ylläpitää kanttiineja. Voidaankin hyvin sanoa, että kioskien ja kahviloiden ylläpitäminen vakiintui ja rauhan aikana 1930 luvulla olennaiseksi osaksi Lottajärjestön toimintaa. 

Ylimääräisten kertausharjoitusten aikana syksyllä 1939 lottakanttiint olivat  muonittamassa yh-osallistuvia.

Rintamaoloissa sotilaiden tärkeitä virkistäytymispaikkoja olivat nää lottien ja sotilaskotisisarten ylläpitämät kanttiinit, joista muodostui varsinkin asemasodan aikana rintamalla olleille tärkeitä sosiaalisen elämän keskuksia, joissa vietettiin aikaan ja tavattiin myös rintamatyöläisiä.

Sotien aikana lottajärjestön kanttiiniverkosto laajeni ulottumaan, varsinkin jatkosodan aikana, yli koko maan. Pohjoisin kanttiini oli Petsamossa ja eteläisimmät lottakanttiinit sijaitsivat Hankoniemessä ja Ahvenanmaalla. Vuoden 1942 lopulla sotatoimialueella oli 316 kanttiinia, joissa työskenteli 934 lottaa

Lottien Talvisodan aikaisesta kanttiinitoiminnasta on jäänyt vain vähän tietoa. Tämä johtunee siitä, että Talvisodan kuukaudet olivat hyvin hektistä aikaa ja työtä tehtiin kiireessä ja usein improvisoiden. 

Jatkosodan alkuvaiheessa lottakanttiinien avaaminen ja ylläpitäminen sotatoimialueella oli järjestäytymätöntä. Joukko-osastojen mukana muonittamassa seuranneet lotat aloittivat monin paikoin spontaanisti kanttiinin pitämisen.

Hyökkäysvaiheen aikana kanttiineja perustettiin nopealla aikataululla ja usein ne oli sijoitettu telttoihin, tyhjilleen jääneisiin taloihin, nopeasti kokoon kyhättyihin parakkeihin, rautatievaunuihin tai paremman puutteessa suoraan maastoon paljaan taivaan alle. Asemasodan aikana kanttiinitoiminta sai pysyvämmät puitteet ja monin paikoin rakennettiin erityisesti kanttiinitoimintaa varten korsu, parakki tai talo.

Tämä rintamakanttiini on rakennettu alkuperäisten kanttiinivalokuvien perusteella, samoin kalusteet.

  • Seinät ovat konepiilukirveellä veistettyä hirttä,
  • katto on tuppeen sahattua leppää,
  • pöydät sekä penkit ovat liekillä käsiteltyä lautaa.
  • Ulko-oven sisäpinta on vanhojen sodanaikaisten valokuvien mukaan tehty sormipaneleista.

Valaistuksena Petromax-lyhdyt. Nämä tosin ovat sähköistetyt!

Kanttiinissa on myös kirjasto sekä ulkovessa.

Kanttiinin myymälän hyllyillä on tyypistä kanttiinista ostettavaa tavaraa, kuten

  • kessua,tupakkaa ja
  • tulitikkuja sekä
  • kirjoitusvälineitä,
  • parranajovälineitä,
  • kynttilöitä

Ja tietysti kahvia ja känttyä !

Jotkut lottapiirit saivat ostaa kahvia ja sokeria ostolupa nro 1:llä, huolimatta säännöstelystä.  Muutenhan kahvin korvasi kahvinkorvike ja myöhemmin kahvinvastike.

Suomessa vuonna 1941 kauppaan tullut kahvin korvike oli pääasiassa valmistettu rukiista, ohrasta, lantusta ja voikukan juuresta, mutta sisälsi myös noin 25 prosenttia aitoa kahvia.

Vuonna 1942 tuli käyttöön myös kahvin vastike, joka ei sisältänyt aitoa kahvia lainkaan. Vastike sisälsi 85 % viljaa lopun ollessa sokerijuurikasta ja sikuria.

Sikuri on kasvi, jonka juurta on käytetty kahvin korvikkeena, Suomessa viimeksi toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.

Kahvin puute ylläpiti salakuljetusta. Suomeen tuotiin salaa Ruotsista sikäläistä kahvinkorviketta, jonka tuotenimi oli Mabou.

Kanttiinissa on myös radio, josta kuullaan tärkein sotatapahtumien sekä myös kotirintaman uutiset ja rintamaradiolähetysten viihdeohjelmat.

RINTAMARADIO

Rintamaradioita oli jatkosodan aikana kaikkiaan viisi.

  • Aunuksen radio, kuuluttajana Pekka Tiilikainen.
  • Kannaksen radio Valkjärvellä,
  • Äänisen radio Karhumäessä,
  • Korven radio Rukajärvellä, sekä
  • Vienan radio Kiestingin Uhtuan suunnalla.

Sotatoimialueen lisäksi perustettiin lottakanttiineja kotirintamalle:

  • koulutuskeskuksiin ja
  • sotasairaaloihin ja
  • rautatieasemien auloihin.

Lotta-kanttiinit antoivat myös puitteet sotilaiden viihdytystoiminnalle. Päämajan yleisesikunta, Lottajärjestö ja Suomen Sotilaskotiliitto tekivät sopimuksen, jonka pohjalta mainitut järjestöt sitoutuivat lahjoittamaan miehistön viihdytystoimintaan tuottamastaan nettovoitosta puolet.

Erityisessä suosiossa olivat viihdytysjoukkojen kiertueet, joiden mukana kiersi aikansa tunnettuja laulajia, muusikkoja, näyttelijöitä, runonlausujia, pakinoitsijoita, taikureita, tanssijoita ja voimistelijoita.

Lottajärjestön rajatoimisto puolestaan hankki kanttiineihin kirjoja, lehtiä, soittovälineitä ja pelejä sekä järjesti erilaisiin tilaisuuksiin tarjoilua.

Kanttiinissa Suomen sotilas todella viihtyy, hän nauttii korvikkeensa kirjojen tai sanomalehden ja ajanvietepelien parissa, kuuntelee mahdollisesti uutiset kanttiinin radiosta, kirjoittaapa ehkä kirjeenkin kotiin.

Sotatoimialueella oli harvoissa paikoissa kirkkoja tai kokoushuoneita käytettävissä. Näin ollen monissa paikoissa lottakanttiineista tuli myös alueensa hengellisen elämän keskuksia. Niissä järjestettiin iltahartauksia, keskustelutilaisuuksia ja jumalanpalveluksia.

Rintaman läheisyydessä, ehkä 400 metrin päässä etulinjasta, olevat pienet kanttiinit olivat useimmiten auki 6-8 tuntia päivässä. Pienessäkin kahden lotan pitämässä kanttiinissa saattoi käydä satoja asiakkaita päivän mittaan. Taaempana sijaitsevat suuremmat kanttiinit olivat auki koko päivän ja eräät rautatieasemille sijoitetut kanttiinit olivat toiminnassa ympäri vuorokauden.

Sotatoimialueella oli marraskuussa 1943 toiminnassa 316 kanttiinia, joissa työskenteli yhteensä 934 lottaa.

Kotialueen kanttiineista viimeinen tilasto on maaliskuulta 1942, jolloin niitä oli yhteensä 604.

Kanttiineita oli siis kotirintamalla ja sotarintamalla, ja jatkosodan aikana ne todellakin siirtyivät rintamalinjojen mukana, aina viholliselta vallatulle sota-alueelle asti.

Pataljoonan oma huolto järjesti muonat ja varusteet, mutta lottakanttiini oli pieni palvelulaitos. Sotilaille se oli varsinainen valopilkku ankeissa sotaoloissa.

Lotta Svärd -järjestö:

Lottajärjestö oli naisten vapaaehtoinen, aseeton maanpuolustusjärjestö, joka toimi vuosina 1921-1944. Jäseniä järjestössä oli enimmillään noin 240 000, joista 8-17 -vuotiaita pikkulottia lähes 50 000.

Nimen järjestö sai Vänrikki Stoolin tarinoiden runosta Lotta Svärd.

Johan Ludvig Runebergin Suomen sotaa (1808–1809, sodassa Venäjä valtasi Suomen Ruotsilta. Sodan seurauksena Suomi sai autonomisen aseman ja omat valtiopäivät.) käsittelevässä Vänrikki Stoolin tarinat -teoksessa on runo Lotta Svärd -nimisestä naisesta, joka seurasi miestään taistelukentälle. Aviomiehen kaaduttua hän jatkoi sotilaiden huoltamista telttakanttiinissaan ja myymällä kärrystään ruokaa ja juotavaa.

Alunperin järjestö perustettiin tukemaan suojeluskuntia. Sotavuosien 1939–1944 aikana lotat toimivat lukuisissa erityyppisissä maanpuolustusta tukevissa toimissa ja vapauttivat omalla maanpuolustustyöopanoksellaan miehiä sotilaallisiin tehtäviin.

Lotan tuli olla

  • 17 vuotta täyttänyt,
  • hyvämaineinen ja
  • hänet tuli tuntea sitoutumisesta laillisen yhteiskuntajärjestyksen kannattamiseen.

Lottatyöhön osallistuminen edellytti erityisen lotta-koulutuksen osallistumista. Oli lottapäiviä ja muutamia viikkoja kestäviä kursseja.

Sotien aikana Lotta Svärdin tehtävät oli ryhmitelty jaostoittain:
  1. lääkintäjaosto,
  2. muonitusjaosto,
  3. varusjaosto,
  4. toimisto- ja viestijaosto,
  5. keräys- ja kansliajaosto sekä
  6. kenttälotat.

Erityiskursseja olivat ilmavalvonta ja valonheitinkäyttö.

Valonheitinlotat koulutettiin osaksi Helsingin puolustusta vuonna 1944. Pääsyvaatimuksena oli ylioppilastutkinto. Asekoulutus oli Lotta-johdolle vaikea asia hyväksyttäväksi, sillä lottien toiminta oli aseetonta. Desanttivaaran ja kalliiden laitteiden takia tätä kuitenkin pidettiin tarpeellisena. Valonheittimillä lottien oli tarkoitus etsiä yötaivaalta viholliskoneet ilmatorjunnan tai hävittäjien maaleiksi.

Toimivat lotat: toimen- ja huoltolotat

Lotista puhuttaessa kuulee usein toistuvan nimityksen ”kenttälotta”. Muita lottiin liittyviä nimityksiä olivat muun muassa toimenlotta ja huoltolotta. Mitä näillä termeillä käytännössä tarkoitettiin?

Lottajärjestön jäsenet jakautuivat virallisesti:

  • toimiviin lottiin ja
  • kannattaviin jäseniin.

Toimivat lotat puolestaan jaettiin vielä:

  • toimen- ja
  • huoltolottiin.

Toimenlotat olivat sitoutuneita lähtemään tarvittaessa komennukselle kotiseutunsa ulkopuolelle, ja heillä oli tehtäväänsä vaativa koulutus tai ammattitaito.

Toimenlotat olivat velvollisia käyttämään tehtävissään lottapukua ja Lotta Svärd -käsivarsinauhaa. Heillä oli tarkkaan määrätyt varusteet lottarepun sisältöä myöten.

Huoltolotat tekivät käytännön tehtäviä kotipaikkakunnalla tai sen lähiympäristössä. Suurin osa toimivista jäsenistä oli huoltolottia. Huoltolotat eivät olleet velvoitettuja sodankaan aikana astumaan palvelukseen, mutta heillä oli kuitenkin omat määrätyt tehtävänsä jokaisessa jaostossa.

Myös nimityksiä rintamalotta ja kotirintamalotta kuulee käytettävän – niitä on käytetty muun muassa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Lottien piti antaa ns lottalupaus: »Minä N.N. lupaan kunniasanallani että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata sekä noudatan toiminnassani ”Lotta-Svärd” yhdistyksen sääntöjä.» 

Lottia velvoittivat myös järjestön Kultaiset sanat .

Yhdistyksen säännöt edellyttivät jäseniltään arvokasta ja moraalisesti hyveellistä käytöstä – tiesitkö, että lotta ei lottapukua kantaessaan saanut esimerkiksi tupakoida eikä nauttia tai tarjoilla alkoholia?

Fanni Luukkonen oli Lotta Svärdin näkyvin johtohahmo ja keskusjohtokunnan pitkäaikaisin puheenjohtaja (1929–1944)

Vaikka Lottien toiminta oli Lotta Svärd -järjestön periaatteiden mukaisesti aseetonta. Joillakin lotilla saattoi olla mukanaan oma käsiase, kotonta tuotuna tai sotilasystävänsä antamana.

Lottien erityistunnuksena olivat:

  • lottapuku,
  • lottaliput ja
  • lottamerkki sekä
  • koulutusmerkit.

Jatkosodan hyökkäysvaihetta seuranneen asemasodan aikana haasteeksi muodostui positiivisen mielialan ylläpitäminen niin rintamalla kuin kotirintamalla. Sota venyi kuviteltua pidemmäksi, mikä nakersi jaksamista, ja lisäksi elämää vaikeutti pula niin elintarvikkeista kuin muistakin hyödykkeistä. Ilmeni jonkin verran henkisestä ja fyysisestä uupumisesta ja sairastelusta.

Osa lotista kärsi fyysisesti tai henkisesti raskaasta työstä ja huonoista majoitusolosuhteista, osa puolestaan koti-ikävästä tai epärealistisiksi koetuista säännöistä.

Sotien aikana vuosina 1939-1944 kuoli Lotta Svärd –toiminnassa 291 lottaa. Suurin kuolinsyy olivat

  • komennuksella saadut sairaudet, 140 lottaa eli lähes puolet kuolleista menehtyi sairauksiin.
  • 66 lottaa kaatui rintaman läheisyydessä
  • 47 kuoli kotirintamalla ilmapommituksissa.
  • Tapaturmaisesti kuoli 34 lottaa.
  • Kolme lottaa katosi sotavuosien aikana ja
  • yksi teki itsemurhan.

Pikkulotat eli lottatytöt

Pikkulotat olivat 8–16-vuotiaita tyttöjä. Vuonna 1931 nuorisotyötä varten perustettiin tyttöosasto, ja siihen saivat vanhempiensa suostumuksella liittyä kahdeksan vuotta täyttäneet.  Tyttöosastoja oli vuonna 1935 jo 512 kappaletta ja niissä 13 066 pikkulottaa. Lottatyttöjen oma merkki oli heraldinen ruusu.

Pikkulotille järjestettiin erilaisia kursseja ja opetettiin isänmaallisuutta. He työskentelivät esim. sairaaloissa ja kanttiineissa sekä auttoivat varusjaoston lottia. Pikkulottia alettiin nimittää lottatytöiksi jatkosodan aikana vuonna 1943, koska pikkulotta-nimi ei enää kuvannut sitä vastuullista työtä, jota nämä nuoret tekivät. Lottatyttöjä oli vuoden 1943 lopulla 48 858.

Lottajärjestö lakkautettiin syksyllä 1944 Moskovan välirauhansopimuksen nojalla. Ennen lakkauttamistaan järjestö ehti siirtää varojaan vastaperustetulle Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Järjestön lakkauttamisen jälkeen lotat jatkoivat huolto- ja avustustyötä Suomen Naisten Huoltosäätiön nimissä.  Suomen Naisten Huoltosäätiön nimi muutettiin takaisin Lotta Svärd Säätiöksi vuonna 2004.

Sodan jälkeen vapaaehtoisen puolustustyön historia politisoitui. Vasemmisto arvosteli lakkautettuja suojeluskuntajärjestöä ja Lotta Svärdiä, leimaten ne fasistisiksi ja epäisänmaallisiksi. Monet lotat polttivat tai piilottivat lottapukunsa ja lottatoimintaan liittyvät paperinsa.

Suomessa suhtauduttiin Lotta Svärd -järjestöön kielteisesti vuosikymmeniä, mikä näkyi esimerkiksi kirjallisuudessa, kuten Väinö Linnan vuonna 1954 julkaistussa Tuntematon sotilas -romaanissa ja Paavo Rintalan 1963 julkaistussa Sissiluutnantti-kirjassa, jotka esittivät lotat kielteisessä valossa.

1960–1970-luvuilla vasemmistolaisessa kulttuurielämässä arvosteltiin sotaveteraaneja ja lottia kovin sanoin. Sotaveteraanit nähtiin hyökkääjinä ja lotat fasisteina.

Lottien virallinen maineenpalautus tapahtui  syyskuussa 1991, jolloin Finlandia-talossa järjestettiin Lotta-Svärd-järjestön 70-vuotismuistojuhla. Pääministeri Esko Aho puhui tilaisuudessa, tuoden mukanaan valtiovallan tervehdyksen ja kiitoksen lottien tekemästä työstä, todeten Lotta Svärd -järjestön lakkautetun pakon edessä.

Myös silloinen puolustusministeri ja entinen pikkulotta Elisabeth Rehn esitti valtiovallan kiitoksen lotille. Tilaisuudessa olivat läsnä presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto.

Alkuperäinen, nykyiseltä nimeltää oleva Lotta Svärd Säätiö  https://www.lottasaatio.fi/saatio/ huolehtii elossa olevien lottien avustus- ja tukijärjestönsä. Säätiön sääntöjen mukaisesti lottien ja pikkulottien:

  • kuntoutus- ja avustustoiminnan lisäksi säätiö
  • tukee vapaaehtoista maanpuolustustyötä, jonka keskiössä on arjen turvallisuus sekä
  • tekee perinnetyötä ylläpitämällä Lottamuseota.

Syksyllä 1991 perustettu Suomen Lottaperinneliitto ry ylläpitää 1921 – 1944 vuosien Lotta Svärd -järjestön muistoa ja henkistä perintöä. Ja toimii maanpuolustusjärjestönä.

Suomen Lottaperinneliitolla on tällä hetkellä 29 jäsenyhdistystä ympäri Suomea.

HUOM ! Oli myös muita naisia rintaman ja isänmaan suojelemisen apuna kuin vain Lotta Svärd järjestön jäsenet:

Myös Sotilaskotijärjestö toimi sotiemme aikana sotatoimialueelle ylläpitämällä sotilaskoteja. Ns vihreät sisaret toimivat sotilaskodeissa rintamalla ja varuskunnassa, kuten kussakin varuskunnassa edelleenkin.

Talvisodan aikana yksittäiset Sotilaskotiyhdistykset seurasivat omaa joukko-osastoaan rintamalle ja sinne perustettiin tilapäisiä sotilaskoteja ja liikkuvat sotilaskotiyksiköt liikkuivat rintama-alueella.

Jatkosodan ja Lapin sodan aikana Sotilaskotiliitto vastasi sotilaskotitoiminnasta sotatoimialueella.

Sotilaskotisisaret, ns vihreät sisaret !    ASUSTE JA MERKIT ?

Varmoja lukuja sotatoimialueella toimineista sotilaskodeista ja sotilaskotisisarista ei ole saatavilla, koska sodan loppuvaiheessa aineistoa tuhoutui. Toiminnan laajuutta kuvaa esimerkiksi kevään 1944 tilanne, jolloin sotatoimialueella toimi 600 sotilaskotia ja noin 1800 sotilaskotisisarta.

Lisäksi Rannikkosotilaiden Huoltoyhdistys (nykyään Rannikkosotilaskotiyhdistys ry) hoiti sotilaskotitoiminnan rannikolla aina Pohjanlahdelta Ääniselle saakka.

Kotirintamalla sotilaskotisisaret tavanomaisen toiminnan lisäksi mm valmistivat tuhatmäärin ns tuntemattoman sotilaan paketteja

Työtytöt

Työtytöt olivat nuoria naisia, jotka ilmoittautuivat vapaaehtoistöihin kuudeksi kuukaudeksi sotavuosina 1941–45. He auttoivat vähävaraisissa perheitä maataloissa ja korvasivat miestyövoimaa.

Työtytöt olivat 17–24-vuotiaita. Heidän toimenkuvaansa kuului vanhusten ja lasten hoitamista, pyykin pesemistä, halkojen hakkaamista, karjanhoitoa ja ruuan laittamista pula-ajan raaka-aineista.

Suurin osa työtytöistä oli opiskelijoita, tehdastyöläisiä ja toimistotyöntekijöitä kaupungista. Vain kymmenesosa oli kotoisin maalta. Heille pidettiin alkuun neljän viikon pituinen kurssi, jossa opeteltiin ruokataloutta, lastenhoitoa, terveysoppia, kansalaistaitoja sekä maataloustöitä.

Muut rintamanaiset

Lottien lisäksi rintamalla työskenteli myös Punaisen ristin hoitajia,

Noin puolet rintamanaisista oli muita kuin lottia. Erityisesti työvelvollisista on usein puhuttu vähättelevään sävyyn. Työvelvolliset naiset joutuivat jopa törkeän syrjinnän ja solvaamisen kohteeksi. Tämä johtui työvelvollisten vasemmistolaisesta taustasta, kun taas Lotta Svärd oli oikeistolainen järjestö.

 

KENTTÄPOSTI

Kenttäposti on  Suomen puolustusvoimien postinkuljetus- ja osoitejärjestelmä, jossa postia kuljetetaan rintamalle ja rintamalta.  Kenttäposti oli tärkeä viestintäväline kotiväen sekä rintamalla taistelevien sotilaiden välillä talvi- ja jatkosotien aikana.

Mahdollisen sodan varalta kenttäposti aloitettiin jo ylimääräisten kertausharjoitusten eli YH:n aikana 1939. Saatujen kokemusten perusteella kenttäpostin toiminta järjestettiin talvisodan aikana, mutta vasta jatkosodan vuosina kenttäposti kasvoi isoksi organisaatioksi.

Kenttäpostiopas (1941)  (ETSI ESILLE KANTTIINIIN !!)  antoi sotilaille ohjeita kenttäpostin toiminnasta ja kenttäpostikirjeiden sisällöstä.

Kenttäposti tarkkailtiin. Pistokokeissaan sensuuri kykeni käymään läpi vain murto-osan valtavasta kenttäpostin määrästä. Jos sensori havaitsi kirjeistä kiellettyjä asioita, hän mustasi tai leikkeli niitä. Kuoreen hän liimasi lipukkeen, jossa oli teksti ”Sotasensuurin tarkastama” ja tarkastajan tunnusluku.
 

Kiellettyä oli kiellettyä kirjoittaa asioista, joista vihollinen voisi hyötyä; esimerkiksi

  • joukkojen sijainnista,
  • joukkojen siirtämisestä,
  • joukko-osaston vahvuudesta tai
  • aseistuksesta ei saanut kirjoittaa.
  • taistelutilanteen selostaminen ja komentajien nimet olivat kiellettyjä
  • Lisäksi oli kiellettyä lisätä kirjeisiin sopimattomia kirjoituksia tai piirustuksia.
  • Kenttäpostilähetyksiin ei kirjoitettu osoitteita, jotta ne eivät paljastaisi yksiköiden sijaintia viholliselle vääriin käsiin joutuessaan.
  • Selväkielisten osoitteiden sijasta käytettiin ns. peitelukua, joka toimi postia edelleen lähetettäessä avaimena yksikön kulloiseenkin sijaintiin.  Käytettiin KPT-numeroa eli kenttäpostikontti-numeroa.  Peitelukutaulukkoja käsittelivät tähän tehtävään erityisesti valitut henkilöt.
Vastaavasti kirjeiden alussa oleva paikkamerkintä saattoi olla esimerkiksi ”Kankaalla kannon päässä”, ”Korsussa” tai ”Siellä jossakin”, joka lienee näistä tunnetuimpia.
Valtion tiedotuslaitos ja sen alaiset tarkastustoimistot avasivat ja tarkkailivat kirjeitä pistokokein.
Tarkoituksena oli havaita vakoiluun liittyvä toiminta, seurata mielialoja ja estää salassa pidettävien asioiden päätyminen vihollisen käsiin.
 
Sotaväsymyksen merkeistä sensorit lähettivät raportin sodanjohdolle.
 
Sodanaikaiset kirjeet eivät sensuurin vuoksi anna aivan totuudenmukaista kuvaa silloisista oloista. Kirjeistä näkee, että kotoa lähetetyissä kirjeissä ei kerrota siviilien työtaakasta, ruoan puutteesta tai säännöstelyn hankaluudesta. Näin säästettiin kirjeen saajaa huolelta ja mielipahalta.
 
Rintamamiesten kirjeetkään eivät vastaa ihan todellisuutta. Väsymyksestä ja peloista ei yleensä kerrottu, jotta kotiväki ei huolestuisi.

Kirjeiden merkitys sodan erottamien ihmisten jaksamiselle oli valtava, ja onkin sanottu, että kenttäposti oli Suomen armeijan salainen ase. Kirjeillä pidettiin yllä parisuhdetta, jaettiin perhe-elämää sodan särkemässä arjessa.

Kotiväen mieltä kalvoi pelko isän, pojan tai aviomiehen selviämisestä. Muutama kirjeetön päivä tuotti suuren huolen, mutta kun rintamalta tuli kirje, se oli elämän merkki.
 
Rintamamiehen kotoa saama kirje puolestaan vei ajatukset hetkeksi sodan melskeistä siviiliin ja lievitti koti-ikävää.
 
Joukkojen asetuttua asemasodan alettua melko kiinteisiin asemiin aikaa alkoi liietä muuhunkin kuin varsinaisiin sotatoimiin.
 
Vaikka sotilaallisesti täsmällisiä tietoja ei saanut ilmaista, kenttäposti kuljetti tunnelmia ja osoitti välittämistä. Kenttäpostin psygologinen merkitys oli todella suuri. Eikä ollut niin väliä mitä kirjoitti, kunhan kirjeitä ja kortteja tuli. Kirjehän kertoi, että hengissä ollaan. 
 
Lyhin kirje, mihin olen nähnyt, sisältää vain muutaman sanan: ”Nahka ehjä, mieli ok”.
 
Mutta yleensä kirjoitettiin tavanomaisia arkisia asioita, kuten sää, ruuan hankinta, kotiaskareet, tietysti myös kaipaus. Kotiväelle annettiin myös ohjeita tilanhoidossa, uudessa tilanteessa, kun miehet rintamalla, poissa kotonta, kotityöt ja tilan hoito oli naisten vastuulla.
 
Kirjeiden kirjoittamiseen myös kannustettiin yleisesti ja lehdissä annettiin ohjeita kotirintamaväelle, että sotilaille pitää kirjoittaa kannustavasti ja rohkaisevasti.
 
Kirjeenvaihto saatettiin aloitta ensin oman äidin kanssa, siksi että suurin osa sotilasta oli poikamiehiä.  Joillekin kirjoittaminen saattoi olla hankalaa, mutta osaava kaveri auttoi ja omakin taito kehittyi ja kirjekumppanien määrä kasvoi ja laajeni.
 
Kirjeitse hoidettiin siviilielämässä luomiamme sosiaalisia suhteita ja lisäättiinkin niitä. 
Tuntemattoman sotilaan Rahikainen ei tahdo jättää kirjoituslehtiötä pois ylimääräisenä tavaranaEi nyt sentähen kirjoituslehtiöitä. Tytöt ne lakkaa antamasta, ellei lemmestä lurita.
 
Kirjeystäviä etsittiin sanomalehdissä ilmoittamalla. Paria saatettiin hakea varsin suorasukaisestikin. Sota-aika oli pitkä, eikä ollut takeita eloonjäämisestä, haluttiin elää ja kokea. Varmasti harmittikin tuhrata nuoruuttaan sodassa.
 
Ennen pitkää korsussa tuskin oli hetkeä, jolloin joku ei olisi puhissut kirjeensä parissa. Sotahan, ja varsinkin asemasota-aika, oli enimmäkseen odottamista.
 
Niinpä erityisesti asemasotavaiheessa kirjeiden kirjoittaminen muodostui sotilaille tärkeäksi ajanvietteeksi. Myös kotirintamalta ”Tuntemattomalla sotilaalle” osoitetut kirjekavereiden kyselyt saattoivat johtaa vakavampaankin seurusteluun.
 
Kanttiineista ostetut, monesti aiheiltaan humoristiset kortit olivat omiaan piristämään kotiväen mieliä. Huumorin avulla voitiin rehellisesti pilkata vihollista !  Postikorteissa oli helppoa esittää propakandaa, luoda mielikuvaa ja yrittää näin vaikuttaa mielipiteisiin.
 
Toisaalta humoristiset kuvat korteissa toivat uskoa ja toiveikkuuta tulevaisuuteen.
 
Myytiin myös blankoa kortteja, joihin lähettä sai itse piirtää kuvan. Joskus jopa tupakka-askin kansi toimi korttina.
 
Murheellisimpia kenttäpostin tehtäviä oli kaatumisilmoitusten, papin kirjeiden ja kaatuneiden tavaroiden toimittaminen kotiin; kaatuminen ilmoitettiin omaisille tiedoksi henkilökohtaisesti, mutta vastaava sotilaspastori kirjoitti omaisille lisäksi kirjeen selvittäen kaatumisen yksityiskohtia ja välittäen toverien osanotot.
 
Kirjeiden lähettäminen rintamalta kotiin oli helppoa, sillä kenttäposti kuljetti kirjeet maksutta. KENTTIÄPOSTIA-leima lyötiin rintamapostilähetykseen. Kotiväen kirjeenvaihtoa varten jaettiin ilmaisia kenttäpostimerkkejä. Sotatoimialueelle lähetetyn kirjeen osoitteena oli kenttäpostitoimiston numero ja joukko-osaston numerotunnus.
Posti kulki paitsi kotiseudulta rintamalle ja takaisin, myös eri sotilasyksiköiden välillä.
 
Jatkosodan aikana kenttäposti kuljetti 1 040 miljoonaa postilähetystä. Niistä oli 410 miljoonaa kotiseudulta joukoille lähetettyä ja 630 miljoonaa joukoilta kotiseudulle kuljetettua postilähetystä.
 
Vuosina 1941–1944 toiminnassa oli 9 päämajan ja 26 sotatoimiyhtymien alaista kenttäpostikonttoria. Ne välittivät postia yleisten postikonttorien tapaan.
Asemasodan rauhallisena aikana kenttäposti pystyikin toimimaan säännöllisesti. Kirjeitä kulki sujuvasti molempiin suuntiin; rintamalta kotiin ja siviilistä sotatoimialueelle.
 
Jatkosodan loppuvaiheessa kirjeiden tekstit lyhenivät, ei ollut voimia tai aikaa keskittyä kirjoittamiseen, mutta haluttiin kuitinkin saada kotiin tieto, että ollaan elossa.  Viimeisenä sotakesänä 1944 olot rintamalla olivat niin kaoottiset, että postin kulku oli miltei pysähdyksissä.
 
Armeijamme johto ymmärsi postin merkityksen. Postinkulku koettiin yhtä tärkeäksi kuin muonan tai ampumatarkkeiden toimittaminen. Kenttäposti oli yksi osa joukkojen huoltoa !
 
Kenttäposti oli suomen armeijan salainen ase, ymmärrettiin sen voima armeijan taistelutahdolle ja kotirintaman toiveikkuuden ylläpitäjänä.
 
Kenttäpostin kautta avautuu historian tutkijoille koko sodanaikainen elämä. Historiantutkimukselle parasta on kirjeiden autettisuus. Kirjeet on kirjoitettu tapahtumien keskellä, ne kuvaavat aikalaisten kokomuksia, tunteita, mielialoja aidoimmillaan, niistä puuttuu jälkiviisaus ja muistelun paatoksellisuus.

TAVARAT JA VARUSTEET KANTTIINISSA

Karjalan Kannaksen lähes kylä-tarkka vanha kartta. VUOSILUKU ?

OMAN SUVUN ASUINPAIKAT OSATTAVA NÄYTTÄÄ KARTALTA:  Kivennapa – Ikola – Tirttula – Viipuri !

Mihin oman suvun perhe meni evakkoon ?  Suutarit ?   Haloset ?

Ketkä tulivat Lohjalle ?

KANTTIININ KAPTEENI

Laguksen Panssariprikaatin alkuperäinen uniformu sota-ajalta eli aito sota-ajan kokonaisuus: Kapteeni Reino Ilmari Auramo, 21.1.1919  k. 11.2.1999,  RUK-kurssi 43. Kurssi 43, joka alkoi 1. syyskuuta 1939, siirrettiin 1. joulukuuta 1939 Niinisaloon talvisodan alettua 30. marraskuuta 1939.

MISSÄ TAISTELI ?

PANSSARIJÄÄKÄRIN MERKIT UNIFORMUSSA ?

 

MITEN MINUSTA TULI MINÄ NYT?

Miten tähän tultiin ? Miksi kotimuseo ?

 Minulta on usein kysytty, miksi tällainen, mistä sain innostuksen ??

 

EHKÄPÄ JA TODENNÄKÖISESTI kaikki alkoi siitä kun minä pikkupoikana, 8–13 v., olin isoisäni, pappani Otto Suutarin kanssa Hämeessä Janakkalan Joutjärvellä kalassa….kuuntelin Otto-pappani jutustelua hänen sota-ajastaan. Olin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa ja vietin paljon aikaa isovanhempieni kanssa, erityisesti kesäisin, jolloin koulusta oli täydet 3 kuukautta lomaa.

Keskittymisen jännittäviin kertomuksiin keskeytti vain kalan nappaaminen mato-onkeen, tosin tarinoiden yksityiskohtia en enää muista, ehkä ne olivat silloin liian kaukana 8 – 14 vuotiaan pikkupojan maailmasta. Muistan vain muutaman yksittäisen kohdan, kuten sanan ” Kuuterselkä ”.  Vielä muistan kuinka katsoin rantapenkan ruohikkoon, kun isoisäni kertoi, että sotavangit söivät nälissään ruohotkin maasta. 

Iltaisin selailin mummolassa Suomen Sotien –kuvateosta ” Viisi sodan vuotta ”. En silloin voinut tietää, että kirja olikin tulevan harrastukseni alkulähde ja kirja tulisi olemaan kotini kunniapaikalla 50 vuoden kuluttua.

Vaikutusta oli varmasti myös sillä pienenä poikana saamallani kokemuksella sodan melskeestä ja suomalaisen sotilaan selviytymisestä, kun olin isovanhempieni kanssa 1960-luvun alussa katsomassa Tampereella Pyynikin kesäteatterissa näytelmää Tuntemattomasta sotilaasta. Melske ja äänet tekivät lähtemättömän vaikutuksen pieneen katselijaan ja auttoivat myöhemmin ymmärtämään miten vakavasta asiasta Tampereen pyörivä teatteri kertoi.

Oma vaikutuksensa nuoren pojan kasvatuksessa oli myös kehotuksen ja kehuvan vaatimuksen sävyllä lausuttu kasvatusoppilauseKakesta tulee upseeri ” jota Ott-Pappa toisteli parin saunakaljan jälkeen julkituoden näin ilmeistä toivettaan saada jatkoa omalle isänmaanpuolustustyölleen, olihan hän käynyt talvisodan ja jatkosodan.

Sieltä 1960 luvun puolen välin lapsuuden kokemuksista ja isoisän kertomuksista, syntyi se kiinnostuksen kipinä Suomen sotahistoriaan.

 

Äidinisäni Otto Suutari, oli syntynyt Karjalassa, Kivennavan Ikolassa v. 1905 ja suoritti varusmiespalvelunsa v. 1926 Terijoen Polkupyöräpataljoonassa ( PPP ) ja osallistui reserviläisenä Talvisotaan Karjalan Kannaksen Suojajoukoissa, sijoituksena Jääkäripataljoona 1 ja siellä Uudenkirkon ryhmässä 1.RajaKomppania, taistellen Karjalan kannaksella.  

Jatkosodassa Otto-papan joukko-osasto oli JR 7 eli Tyrjän rykmentti, joka kuului 2. divisioonaan. Rykmentti aloitti jatkosodan hyökkäysvaiheen sotatiensä 30.6.41 Suomen rajalta Parikkalasta kohti Tyrjän kylää ja sieltä edelleen Laatokan luoteisrannikkoa kohti Sortavalaa. Esik.K/JR7:ssä 15.6.41 – 15.3.42.  ( 9 kk )

Syksyllä -42, kun vihollinen oli lyöty ja hyökkäyssodan pahin vastus kohti Laatokkaa oli murrettu, isoisäni Otto Suutari sai siirron 23.Talouskomppaniaan suutariksi, joka oli hänen, silloin jo 37 vuotiaan miehen siviiliammatti. Sodan jälkeen Otto-pappa toimi satulaseppänä ja suutarina Tervakoskella Napialan Nahkatehtaan palveluksessa. Sotien menetyksenä Karjalaan jäi talo ja suutarinliike Terijoelle ja toistamiseen jäi jatkosodan jälkeen Viipuriin juuri aloitettu suutarinliike.

Kun minä kuuntelin Otto-pappani sotajuttua kesäisin kalassa ollessani, niin sotajutut jatkuivat myöhemmin illalla mummolassa, kun Otto-pappa ja isäni, enoni ja vävyt juttelivat lauantai-saunan jälkeen ne hurjimmat sotajutut keskenään mummolan yläkerrassa, jonne naisilla ei ollut asiaa, ehkä siksi, että juttuja vauhditti pöydän jalan juuressa lattialla oleva jallupullo. Juttua riitti, juomaa kului ja aikakin kului leppoisasti.

OTTO SUUTARIN ASUSTE VALOKUVASSA ?

LISÄÄ NÄHTÄVILLE PARI PAPAN

SOTA-AJAN VALOKUVAA ??

Niinpä minä sitten varusmiespalvelukseni huipentumana ja isoisäni sotatarinoiden ja toiveiden velvoittamana, suoritin talvella 1980 RUK:n reserviupseerikurssin Haminassa. Kurssi nro 164, Syyssoturi. Aselajina jalkaväki, koulutushaarana kiväärimies, erikoiskoulutuksena kiväärijoukkueenjoukkueenjohtaja. Upseerikoulu- ja kokemus oli erittäin positiivinen. 5.1.1981 tasavallan presidentti nimitti minut vänrikiksi. RUK oli johtaja- ja selviytymiskoulutusta parhaimmillaan.  Reservissä ollessani kertausharjoituskutsuja kyllä tuli, mutta yrittäjänä toimiessani toimeentulon kamppailun sitoessa minut jokapäiväiseen työhön, jouduin harmillisesti pyytämään jokaiseen kutsuun lykkäystä perhe- ja taloudellisten syiden vuoksi, niinpä vänrikki jäi lopulliseksi sotilasarvokseni siirtyessäni muuta vuonna 2013 nostoväkeen.

 

Isäni, Erkki Kaarteen, synt 16.3.1932 vanhemmat veljet, Sotamies Martti Kaarre, synt 29.7.1924, toimi jatkosodassa Rukajärvellä ja Sotamies Yrjö Kaarre, synt 9.2.1926 toimi jatkosodan aikana Aunuksessa lähettinä. He olivat jatkosodan loppuvaiheessa rintamalla vain 17-19 vuotiaina. Isäni oli sodan loppuessa vasta 12 vuotias, joten hän ei osallistunut sotatoimiin.

Hänen isänsä, Otto Kaarre, kuoli talvisodan jälkeen sotavammoihin ja isäni sai sen vuoksi sota-orpona ammattikoulutuksen Saaren Kartanossa Mäntsälässä, jossa hän löysi äitini.

 

Itsenäistä Suomea puolustan nyt harrastamalla vaimoni Teijan kanssa Suomen sotahistoriaa 1939–45  ja ylläpitämällä pienimuotoista sotahistorian museota perinnetyönä ja omana maanpuolustustyönä.

 

Sittemmin 1990 luvun ulkomaan työmatkoilla silloinen työkaverini kaksinkertaisen Mannerheim ristin ritarin Ilmari Juutilaisen sukulaispoika Karl von Kügelgen raahasi minut sotamuseoihin Pariisissa, Kööpenhaminassa, Saksassa, kaupungeissa, joissa kävimme ilotulitusnäytös-opissa. Vaikka en vielä silloin harrastanut sota- enkä asehistoriaa, mielenkiintoa kyllä oli näihin museoihin. Seuraava vaihe olikin jo Savonlinnan tori, 2000 luvun alussa, olimme siellä ilotulituskeikalla vaimoni Teijan kanssa ja torilta löytyi kirpputoripöydältä käytetty sotilaan veren tahrima suomalaisen sotilaan Kesko Oy:n 1943 valmistama Kesäpusero m/36 sekä Kenttälakki m/36 ja ilmeiset kuivuneet verijäljet lakissa vielä näkyvissä. Kaupat tein ja kaupanpäälle sain myyjältä vielä pari sotakirjaa.

Ajatusten suuntaamista Suomen sota-aikaan varmasti avitti siis se, että minun ja vaimoni Teijan sukujuuremme ovat menetetyssä, pakkoluovutetussa Karjalassa, Karjalan kannaksella, minun äitini on syntynyt Kivennavalla v 1935, asunut Terijoella v 1938 – 39  ja jatkosodan aikana Viipurissa, Viipurin takaisinvaltauksen jälkeen, aloitti koulunsa Viipurin kaupungin kansakoulussa syksyllä 1943, mutta josta 9 -vuotiaana lähti viimeisen kerran evakkomatkalle suurhyökkäyksen alettua v -44.  

Himmetä ei muistot koskaan saa”, on kirjoitettu Kuuterselän muistomerkkiin, joka on pystytetty nykyisen Lebjazhen kylään vuonna 2004 suomalaisten aloitteesta, ja sen tarkoituksena on vaalia Kuuterselän taistelun historiaa sekä sen uhrien muistoa. Muistomerkki on pystytetty hyvässä yhteistyössä venäläisten kanssa, sillä paikalliset viranomaiset ovat antaneet tarvittavat luvat ja paikalliset historianharrastajat olivat mukana toteuttamassa muistomerkkiä.

Tällä muistomerkillä olemme Teijan kanssa sotahistorian matkoilla käyneet monena kesänä, muistaen isoisääni sekä Kuuterselän taisteluja.

 

Teijan isä, Hugo Halonen on syntynyt Uudellakirkolla v 1921. Hugo Halonen oli sotaveteraani, hän palveli maatamme ensin vapaaehtoisena Viipurin suojeluskunnassa talvisodan aikana, ollessaan 19 vuotias nuorukainen.

Hän osallistui jatkosotaan 4 kuukauden alokaskoulutuksen jälkeen 20-vuotiaana varusmiehenä, kiväärimiehenä ja ratsumiehenä, ensimmäinen sijoitus oli Karjalan Armeijan erilliseen taisteluryhmään kuuluvaan Ryhmä Oinoseen vuonna 1942.

Myöhemmin hän palveli Hämeen Ratsurykmentissä Karjalan kannaksella.  Hugo Halonen osallistui Ratsurykmentin joukoissa Venäjän vuoden 1944 suurhyökkäyksen alussa Lempaalan sekä Vammelsuun torjuntataisteluihin ja Viipurinlahden torjuntataisteluun, sieltä Hämeen Ratsurykmentti siirrettiin Ilomantsiin torjumaan Venäläisen viimein yritys vallata Suomi heinä-elokuussa v.1944.

 

Hugo Halonen kotiutettiin sodasta marraskuussa 1944 rakentamaan vapaata itsenäisenä säilynyttä Suomea. Hän toimi vielä 3 vuotta Rajajääkärinä Porkkalan alueella. Karjalaan Uudenkirkon Halolaan jäi perintötalo ja nuoruuden 4 sotavuotta.

 

HUGO HALOSEN ASUSTE VALOKUVASSA ?

 

Teijalle tämä sotahistoria ja -tarinat tulee nyt kertauksena, sillä hän on kuunnellut itsenäisyyshistoriamme sotatarinoita isänsä kertomina ”iltasatuina” jo pienenä tyttönä Espoossa, kun isänsä jutteli vanhojen sotakavereittensa kanssa ja pikku-Teija istui isänsä sylissä.

Matkaamme Teijan kanssa joka kesä sotahistoriamatkoille luovutetun Karjalan kannaksen ja Itä-Karjalan alueille. Matkat ovat todellista nostalgiaa, kaihoa, haikeutta, menneen aikakauden käsittelyä.

Tunneside Karjalaan ja sen historiaan on tuntuva.

 

SOTAHISTORIAA, mahdollista tarinaa kanttiinissa

Stalinin tavoite: vallata Suomi ja kävelyttää suomalaiset Siperiaan, ei toteutunut.

Veteraanisukupolvi on rakentanut meille tämän maan työllä, taistelulla ja verellä. Kunnioitamme heidän työtään ja muistoaan. Haluamme säilyttää tämän perinteen viestinä myös tuleville sukupolville.  Täällä museossamme, sodanajan esineiden kautta voi aistia Suomen raskaan historian vuodet 1939 – 44.

Sotiemme Veteraanit lunastivat Suomelle itsenäisyyden kolmessa raskaassa sodassa.          

  • Talvisota syttyi 30.11.1939 ja päättyi 13.3.1940.
  • Välirauhan jälkeen alkanut jatkosota käytiin 25.6.1941-4.9.1944.
  • Sodan viimeinen vaihe oli Lapin sota 15.9.1944-27.4.1945.
  • Sotiin osallistui yhteensä noin 600 000 miestä ja 100 000 naista.
  • Nuorimmat rintamalle joutuneista olivat vasta 17-vuotiaita. 
  • Joka kahdeksas sotiin osallistuneista menehtyi, yhteensä sodissa menehtyi yli 90.000 henkeä.
  • Heistä, jotka palasivat, pysyvän sotavamman sai joka neljäs.
  • Sodat jättivät jälkeensä 30 000 leskeä ja yli 50 000 sotaorpoa. 
  • Yli puoli miljoonaa ihmistä menetti kotinsa.

Sotiemme Veteraanien ansiosta Suomi säilyi itsenäisenä

Ilman taisteluita ja uhrauksia olisimme aivan toisen näköisessä museossa.

Sotien jälkeen veteraanien työ isänmaan hyväksi jatkui:

  • Jälleenrakennus,
  • Tuhotun Lapin jälleenrakennus
  • Karjalan evakkojen asuttaminen, eli siirtoväen huolto ja sijoittaminen uusille asuinsijoille
  • Kansanhuoltoa sekä elintarvikkeiden hankintan ja jakelua koskevat säännöstelykysymykset piti ratkaista, samoin
  • Sotasyyllisyys- ja asekätkentäsyyllisyyskysymykset ja oikeudenkäynnit
  • merialueiden miinanraivaus ja
  • sotakorvaukset vaativat voimia, samoin
  • valvontakomission puuttuminen asioihimme hankaloittivat elämäämme.
  • Pariisin rauhankonferenssin valmistelut ja
  • yya-sopimusta koskevat neuvottelut painoivat päälle
  • Puolueiden väliset yhteistyö- ja hallituskysymykset piti ratkaista

Suomesta rakennettiin kansallisella yhteistyöllä länsimainen hyvinvointivaltio

Mielestäni maanpuolustustyöhön kuuluu velvollisuutena, että meidän sodan jälkeisten sukupolvien tulee edistää yhteistä historiaperintöä koskevaa tietoa tallentamalla ja säilyttämällä aineellista ja visuaalista historiaperintöä nykyisille nuorille ja tuleville sukupolville, harjoittamalla siihen liittyvää tutkimusta, opetusta ja tiedonvälitystä sekä näyttely- ja julkaisutoimintaa.

Sukupolvet vaihtuvat, mutta muisto elää ja perinteet velvoittavat.  Kansakuntamme muistoissa elää myös kaunis Karjala, isiemme maa, muistoissa myös sen kaunis luonto ja rauhallinen maaseudun idylli, joka ei tunne ihmisen tekemiä rajoja.

Sukupolvien vaihtuessa sotien merkitys muuttuu, minkä vuoksi sotahistoriallisten museoiden ja näyttelyiden tärkeys tiedon säilyttämisen ja jakamisen osalta korostuu.  On tärkeä tehdä historia eläväksi !

Sotaveteraanit.fi_18.3.2020  Opas oman suvun sotahistorialliseen tutkimukseen – kuka, mitä, missä ja miten

 

Vaikka asemasota oli rauhallista aikaa, aina jossain sodittiin ???

SIIRTYMINEN ”RINTAMALINJALLE”

Juoksuhauta

Juoksuhauta, taisteluhauta,  on sodassa käytetty, maahan kaivettu ojamainen käytävä. Se antaa sotilaille suojan, josta on helppo ampua ja jossa voidaan liikkua ilman vihollisen suoratulen vaaraa. Juoksuhautamme seinät on tuettu viistosti kuusirangoilla. Juoksuhauta johtaa korsuun.  Käytävä, jonka seinät on tuettu viistosti kuusirangoilla. Juoksuhauta johtaa korsuun.

Juoksuhaudan vartiopesäkkeessä vartioi vartiomies tarkkailee etumaastoa ja tekee tarvittaessa hälytyksen hälytysnarua vetämällä.  Juoksuhaudassa korsun oven vieressä on aseteline, jossa on korsun miehistön aseet. Hälytyksen sattuessa aseet otetaan telineestä ja jokainen mies menee ennalta katsottuun asemapaikkaansa.

Elämä juoksuhaudoissa ei ollut helppoa, sillä sotilaita haittasivat muta, sateet, kosteus, lika ja rotat. Toisinaan sateet pehmensivät maan ja saivat juoksuhaudat romahtamaan ja muun muassa käymälöiden puute pakotti sotilaat tekemään tarpeensa juoksuhautoihin. Vaarana olivat asemasodan aikana erityisesti vihollisen tarkka-ampujat, ”Älä hoopoile, käytä yhdyshautaa” !.

Suomessa on käytetty matalampia taistelu- ja yhdyshautoja, joissa kontataan tai kuljetaan kumarassa. Taisteluhaudat ovat yleensä poikittain vihollisen oletettuun tulosuuntaan nähden.

 

Korsu

Miehistön suojakorsu, rakennettu hirsistä. Tämä korsun rakennuspiirustuksina ovat toimineet sodanajan valokuvat korsuista.  

Liikkuvan sodan eli hyökkäysvaiheen aikaan jatkosodan alussa aikana ei ollut mahdollisuuksia korsujen rakentamiseen. Silloin ei ollut aikaa kuin kaivaa vain oma kuoppansa. Jatkosodan asema-sodan aikana eri rintamilla oli kuitenkin melko rauhallisiakin aikoja ja tuolloin rintamasotilaat rakensivat itselleen kestäviä ja lämpimiä suojia etulinjan taakse.

MITÄ KORSUSSA TEHTIIN ?

  • Asuttiin asemasodan aikana.
  • Tehtiin puhetöitä.
  • Kirjoitettiin kirjeitä, kenttäposti.
  • Kuunneltiin radiota.
  • Luettiin rintamlehtiä.
  • Pelattiin korttia.
  • Tarinoitiin.
  • Opiskeltiin.

Sotamies Mönkkönen nukkuu kuorsaten alalaverilla. Lepovuorossa ollessaan on riisunut sarkahousut ja kesäpuseron, päällään vain valkoinen SA-alusasu

Erittäin tärkeä osa korsuelämää oli yhteydenpito vartiopaikalle. Korsun ulkopuolella olevan vartiomiehen tekemä hälytys hälytysrautalangan avulla välittyy korsuun, jossa hälytyskelloina ovat tyhjät 40 mm tykinhylsyt, joiden kolina herättää lepovuorossa olevan sotamies Mönkkösen ja muut korsussa olevat sotamiehet.

Hälytyskellona on voinut toimia myös kivillä täytetty säilykepurkki tai lehmänkello.

Korsu oli etulinjan miehen suoja ja asunto metsässä, varsinkin asemasodan aikana. Korsu rakennettiin juoksuhaudan jatkoksi mielellään mahdollisimman lähelle vartiopaikkoja, jotta hälytyksen sattuessa nopeasti kaikki pääsevät asemiin, torjumaan vihollisen hyökkäyksen.

Ihannetapauksessa korsun oli oltava kokonaan maan alla. Ensimmäinen ongelma olikin löytää paikka, johon se oli mahdollista kaivaa. Kumpare tai rinne, jonka loiva osa vietti omalle puolelle, oli paras mahdollinen.

Korsu voitiin rakentaa myös puoliksi maan alle, mutta aina maastoutettiin mahdollismman hyvin.

Seinät salvottiin jykevästä puutavarasta, paksuista tukeista. Ne siis tehtiin hyvin samalla tavalla kuin silloin vielä maaseudulla melko yleiset hirsirakennukset. Erona toki oli, että työn jälki ei ollut eikä sen tarvinnutkaan olla kovin viimeistelty.

Korsun kattoon käytettiin järeätä puutavaraa. Kattoon ladotun kahden ristikkäisen tukkikerroksen päälle lapioitiin niin runsaasti maata, että samalla kun se jarrutti pienten ammusten kulkua, se esti myös normaalin sateen pääsyn korsuun.

Heti oven jälkeen oli aseteline. Siinä oli jokaisen korsussa majailevan henkilökohtainen ase. Hälytyksen sattuessa itse kukin nappasi sen siitä ulos sännätessään.

HUOM ! Kivääriteline on todellakin korsun ulkopuolella. Talvella aseita ei voinut tuoda korsun lämpöön, koska kosteita ne olisivat kondensoituneet ja tulleet pakkasessa heti käyttökelvottomiksi.

Korsun sisäosan tärkein kapistus oli kamiina. Koska kamiinan lämmönpitokyky oli olematon, tulisija ei saanut sammua hetkeksikään. Yöllinen kipinävartio siis oli tarpeen, tai kamiinan hoito oli nivelletty ulkovartion kiertoon.

Koska oli viisasta välttää savun näyttämistä viholliselle, lämmittää voitiin vain pimeän aikana.

Korsussa olivat makuu- ja saman tien oleskelulaverit, keho tottui ihmeen hyvin noinkin kovaan makuualustaan. Ikkunaa ei ole, koska olemme maan alla.

Esineet täällä ovat: kaasunaamarit, kiikarit, patruunavyö, annosviinoja, ajanvietepelikorit, vaatteita, sukkia kuivumassa narulla.

Museon korsussa esillä olevista esineistä voidaan mainita akkukäyttöinen
korsuradio, pesuvati, tukanleikkuukone, pelikortit, jalkarätit kuivumassa narulla
kamiinan yläpuolella, öljylamppu, pakki ruoka-astiana ruokailuvälineineen, mukit, veitset, herätyskello, pieni peili ja ennen kaikkea tyttöjen kuvat seinillä.

TÄMÄ ON ETSITTÄVÄ: Kamiinan päällä on myös korvikepaahdin, jolla tehtiin kahvikorviketta ohrasta aina kun kahvihammasta rupesi kolottamaan.

Oma taskukello oli ripustettu naulaan petin viereen.

KORSURADIO:  Tämä korsuradio on Ab Fenno-Radio Oy:n valmistama KENTTÄ-POHJOLA -radio. Toimii 2 voltin akulla tai 1,5 voltin kuivaparistolla. Antennina on ulkoantenni, yhdistetty pistokoskettimiin 1 ja 2 radion etulevyssä.

 

Rintamaradiot tyydyttivät sotilaiden uutis- ja viihdenälkää

Jatkosodan vuosina Karjalaan perustettiin kaikkiaan viisi rintamaradioasemaa. Lähetysasemat henkilökuntineen ja kalustoineen, äänilevykokoelmineen, olivat syvällä idässä Suomen vanhan rajan takana, siis asemasodan pysähtyneiden rintamalinjojen takana valloitetulla alueella Neuvostoliiton puolella.
Sähkövirran ne tekivät itse omilla generaattoreillaan.

 

Ne lähettivät viihde- ja asiaohjelmaa suomalaisille rintamajoukoille, mutta asemista suurin, syyskuun 1941 alussa toimintansa aloittanut Aunuksen radio tavoitteli kuulijoikseen myös paikallisia siviiliasukkaita.

  1. Aunuksen radio toimi Äänislinnassa (Petroskoi). Aloitti toimintansa 1.9.1941. Ohjelmapäällikkö Pekka Tiilikaisen toimittajatovereina olivat mm. näyttelijä Oke Tuuri ja muusikko Kauko Käyhkö.  (lehtenä Karjalan Viesti ja Vapaa Karjala)
  2. Maaselän radio Karhumäessä. Laulaja Tapio Rautavaara hoiti toimittajan tehtäviä Maaselän radiossa.  (lehtenä Karjana Viesti)
  3. Vienan radio Uhtualla (nykyisin Kalevala) , (lehtenä Pohjan Poika)
  4. Korven Radio Rukajärvellä. Radion johtajana ja kuuluttajana toimi näyttelijä Kauko Kokkonen. (lehtenä Korven Kaiku) ja
  5. Kannaksen radio Valkjärvellä. Laulaja Olavi Virta toimi Kannaksen radion kuuluttajana ja esiintyjänä.  (lehtenä Tappara)

Rintamaradiot lähettivät Yleisradion ohjelmaa, mutta tuottivat myös omaa. Niiden ohjelmaa ei tarkastettu ennakolta, joten ilmapiiri oli rennompi ja kielenkäyttö ronskimpaa kuin valtakunnallisella radiokanavalla.  Musiikkitarjonta oli rintamaradioissa huomattavan kevyttä.

Pekka Tiilikaisen neuvo alaiselleen oli: ”Ota rintamajermun näkökulma huomioon! Niitä vartenhan me täällä touhutaan”

Aunuksen Rintamaradion aloitus 1.9.1941:

Yleisradion ohjelmissa tanssimusiikki kuultiin harvoin, sillä Suomessa oli sota-aikana tanssikielto. Osa musiikkilähetyksistä toteutettiin suorina lähetyksinä, suurin osa äänilevyiltä.

Toivo Kärki kertoo muistelmissaan, että ”jazzia ei juuri kuullut, koska sitä pidettiin määräävien herrojen mielestä neekerien degeneroivana musiikkina”. Myös Irving Berlinin musiikki oli pannassa, koska säveltäjä oli venäjänjuutalainen; sen sijaan saksalaista musiikkia suosittiin.*

Rintamaradiot olivat kuitenkin erityisesti asemasodan aikana sotilaiden tärkeimpiä uutisten välittäjiä ja ajanvietteen tarjoajia. Radion merkitys rintamajoukkojen mielialaan hyvänä pitämiseen oli tärkeä, verrattiin aikalaiskirjoituksissa jopa ruokaan.

Viihdytysjoukkojen esityksiä:

Rintamaselostus ja ilmahyökkäys Märkäjärvellä,Pekka Tiilikainen

Moskovan Tiltu häiritsee Suomen radiota:

Suomalaisten propagandaa: Njet Molotoff:

 

Rintamaradioiden ohella tiedon- ja viihteen nälkää tyydyttivät myös rintamalehdet.

  • ”Virallisia” rintamalehtiä julkaisivat tiedotuskomppaniat,
  • ”Epäviralliset” joukko-osastolehdet taas olivat usein yhden asiasta innostuneen miehen, tomeran valistusupseerin tai sotilaspastorin alullepanemia.

Sensuuri ei koskenut rintamalehtiä sen enempää kuin rintamaradioitakaan – ylilyöntejä seurasi kyllä yleensä huomautus päämajan tiedotusosastolta.

Rintamaradiot lopettivat toimintasa kun ne evakuoitiin kesällä 1944

Korsun kotieläimiä olivat Kirput, Luteet, Täit ja Rotat. Mutta myös kissat, kesytetyt linnut, kuten Ässä-rykmentin (JR26) komentajalla everstiluutnantti Eero ”Eevertti” Laakosella ( Mannerheim-ristin ritari nro 97) oli kaksi kesyä huuhkajaa, Molo ja Tiltu. Huuhkajan poikaset oli löydetty rintamalta ja otettu elätiksi.

Molo ja Tiltu olivat rykmentin maskotteja, joille pyydystettiin ruoaksi pienempiä lintuja ja jotka asuivat omassa häkissä. Tuossa häkissä, kuorma-auton lavalla, ne myös menehtyivät, kun suomalaisten osasto (Ässä-rykmentti, JR26) joutui taisteluun vihollisen kanssa edettäessä kohti Itä-Karjalaa.

Viime sotiin osallistuneiden rintamamiesten keski-ikä oli sodan päättyessä vuonna 1945 alle 30 vuotta. Nuorimmat Lapin sodan “veteraanit” olivat hädin tuskin 18-vuotiaita.  Sotien jälkeen he perustivat perheitä, kasvattivat lapsia, tekivät työtä, maksoivat sotakorvaukset ja rakensivat perustan nykyiselle hyvinvoinnillemme.

Korsun viinat:

Leikattu konjakki on Jaloviinaa. Konjakin leikkaaminen tarkoittaa konjakkiosuuden vähentämistä väkiviinalla.
Leikattu konjakki” on konjakin ja kirkkaan viinan sekoitusta eli jaloviinaa. Tähtien lukumäärä kertoo konjakin määrän viinassa: Mitä enemmän tähtiä, sitä suurempi osa konjakkia.

Tuntemattomasta sotilaasta muistetaan Mannerheimin syntymäpäiväkkerit, joilla tarjottiin Leikattua konjakkia. Mannerheimin 75-vuotispäivillä 4.6.1942.

Pieni annos alkoholia kuului rintamamiesten joulu– ja joidenkin muiden juhlapäivien ylimääräiseen muona-annokseen.  http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/maa/skemi/vk/pranttila/rintamam.pdf (sivu 125)

Suurvalta-armeijoissa alkoholin tarjonta ja annokset olivat suuremmat.  Niin Puna-armeijassa kuin Natsi-armeijassakin, mutta sama päti myös länsivaltojen armeijoihin.

Tunnetuin Suomen armeijan alkoholitarjoilu rintamajoukoille tapahtui tietysti 4.6.1942, Suomen marsalkan arvonimen samaisena päivänä saaneen Gustaf Mannerheimin täyttäessä 75 vuotta.  Puolikas pulloa (tarkasta ???)  ”leikattua konjakkia” viittä miestä kohden.  Se oli päivän virallinen annos.  Jatkoa seurasi omatoimiperiaatteella.  Miehet ihmettelivät aiheellisesti, miten konjakkia voi leikata.  Se tapahtui ohentamalla konjakkia väkiviinalla. 

Se oli sitten desi per mies.  Eihän sellaisesta kieli kunnolla edes kostu, totesi moni korpisoturi.  Annoksen pelkkä koko jo herätti häilyntää mielihyvän ja närkästyksen välillä läpi kenttäarmeijan.  Paikoin porukat pääsivät sopuun pitkän tikun vedosta, jolloin jokin ”onnellinen” pääsi nauttimaan hieman enemmän Mannerheim-ainetta.  Kenttäarmeija siis kirjaimellisesti eräin osin nautti viinansakin ”edustajiensa välityksellä”.

Osa miehistä kieltäytyi leikatusta konjakista joko maun tai periaatteen vuoksi.  Joukkojen uudelleenjärjestelyn yhteydessä viimeksi toukokuussa 1942 oli rintamalle siirretty koulutuskeskuksista ikäluokkien 1921 ja 1922 nuoria miehiä, osa heistä oli 18-19 –vuotiaita ja vielä 17-vuotiaita vapaaehtoisiakin.  Täysi-ikäisyyden ikäraja tuolloin oli vielä 24-vuotta, joka oli myös viinakortin saannin alaraja.  Näin ollen osa miehistöstä ei siviilissä saanut vielä omalla rahallaankaan hankkia laillisesti alkoholia, mutta rintamalla he sentään tappohommien ohella katsottiin aikamiehiksi ja oikeutetuiksi saamaan kostuketta kielelleen. 

Sitä paitsi täysraittiiden määrä populasta oli tuolloin 80 vuotta sitten (2022) huomattavasti korkeampi kuin tänään.  Olivathan raittiusliike, nuorisoseuraliike, työväenliike, kirkko ym. vuosikymmeniä valistaneet viinan kauhistuksista.  Useille alkoholin nauttimisesta pidättyminen oli myös kodin perinteenä selviö.

Niinpä ei ollut ihme että raittiusväen ja kirkollisten tahojen suunnalta kuului jonkin verran kritiikkiä, siitä että kuolon rajalla kulkevalle nuorisolle valtiovalta tarjoaa alkoholijuomia. 

Voisi ajatella, että korsussa, jossa elettiin näin tiivisti, olisi ollut jatkuvasti yhteenottoja ja hermoille käyvää tunnelmaa. Näin ei kuitenkaan ollut, koska kaikki tiesivät paikkansa ja jokaisen oli sopeuduttava omaan tehtäväänsä ja asemaansa. Silloin tällöin kuitenkin syntyneet kireät tilanteet laukaistiin tavallisesti hurtilla huumorilla.

@@@@@@@@@@@@@@@@@@

 

KORPISOTURI

Suomalainen korpisoturi.

Korpisoturin työkaluna on Suomi konepistooli m/31, rumpulipas, johon menee 70 kpl  9 mm pistoolinpatruunaa, suunnittelijana suomalainen Aimo Lahti, konepistooli on 91 cm pitkä ja 4,4, kg, täyden lippaan kanssa 6 kg. Tulinopeus 750 laukausta minuutissa. 

Toimii massarekyyli periaatteella, lataa, laukaisee ja poistaa hylsyn automaattisesti.

Lujan rakenteensa ja sarjatulinopeutensa ansiosta aseesta tuli todella käyttökelpoinen tulivoimainen lähitaisteluase. Kivääriä lyhyempi, kätevä käyttää, vaikkakin tehokas kantama vain alle 100 m.  Konepistoolia valmistettiin talvisotaan Tikkakosken tehtaalla n 4000 kpl, ja jatkosodan aikana yhteensä 90.000 kpl.

Korpisoturi nimitys syntyi jatkosodan aikana, ja se kuvaa suomalaista perussotilasta, taistelijaa joka

  • viihtyy ja pärjää metsässä sekä erämaakorvessa,
  • suoriutuu tehtävistään.. ehkä purnaten, mutta kunnialla,
  • aina kuitenkin totellen esimiestään.
  • Korpisoturi oli taitava aseenkäsittelijä ja hyvä ampuja.
  • Korpisoturi on vaatimaton monitaituri,
  • peloton voittaja,
  • mutta ei tehnyt saavutuksistaan numeroa ”olinhan siellä minäkin pelkäämässä” ! 

Vaikka korpisoturi oli tottunut toimimaan yksinkin, hän ei koskaan jättänyt toveriaan. Korpisoturi toi haavoittuneet taistelijatoverinsa takaisin omille linjoille. 

Korpisoturi saattoi olla likainen vain olosuhteiden pakosta, jos taistelutilanne ei antanut mahdollisuutta peseytyä veden äärellä tai rakentaa jopa saunaa, kuten tehtiin asemasodanaikana.

Korpisoturi –nimityksestä kehkeytyi sodan loppuvaiheessa kunnianimitys ja niinpä korpisotureita löytyi joka puolustushaaroista ja aselajista. Mutta legendaarinen korpisoturi on sotilas, joka seisoo konepistooli kaulallaan ja katse tarkkaavaisena etumaastoa tutkaillen, valmiina toimintaan isänmaansa, kodin sekä uskontonsa puolesta.

Vastapäätä seisoo venäläinen tarkka-ampujna  ”Russkiy snaype”   ääntäminen ??

VARUSTEET ??

ELÄINLÄÄKINTÄ

Panssarin torjunta

 

 

Jalkaväen aseet

Kaikki aseet ovat deaktivoituja.  Malliesimerkkejä jalkaväen aseista talvi- ja jatkosodan ajalta.

  • Pistooleita
  • Perinteisiä Ukkopekka- ja pystykorva kivääreitä.
  • Maxim konekivääri m/1910 Sokolov-jalustalla ja
  • Maxim m/32-33.
  • Erikoisuutena Lahti K-39 Panssarin torjuntakivääri.
  • Legendaarisen Suomi-konepistoolin M/31 eri versioita. 
  • Myös sotasaaliina saatuja aseita, esim venäläinen automaattikivääri Simonov M36.

Mosin-Nagant M1891

https://waffenlager.net/rifles/mosin-nagant_m1891.html

Pulttilukkokivääri, paino 4,3kg, pit. 80cm, kal. 7,62x54R, kapasiteetti 5 patruunaan, tehokas kantama n. 500-800m, valmistusmäärä yli 11 miljoonaa.

Alunperin puna-armeijan palvelusase v. 1891.  Ns ”kolmen linjan kivääri”, nimitys tulee aseen kaliiberista. Vanhan Venäjän vallan aikaisen pituusmittayksikön kolme linjanmittaa on kolme tuuman kymmenystä, eli 2,54mm/10×3=7,72mm.

Suomen itsenäistyttyä v 1918, jäi venäläisiltä joukoilta Mosin-Nagant m1891 -kivääreitä 179.775 kpl, lisäksi Suomalaiset ostivat v. 1924 – 1941 eri maista 175.450 kpl.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomi-konepistooli_37088.html#medi…

http://mekri.uef.fi/sotahistoria/suomikp.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sotatarvikehankinnat_talvisodan_aikana

Tärkeimmät jalkaväen aseet

Dekrajeff

Konekivääripesäke

Katetussa suojassa Maxim M/09 konekivääri.  Pesäkkeen edusta on miinoitettu ja suojattu piikkilankaesteellä.

Miinoituksena on hyppymiina, putkimiina, telamiinat, latumiina, halko ja miinoitettu halko.
Konekiväärit olivat erityisesti Talvisodassa puolustuksen runko heikon tykistön takia. Siksi vihollinen pyrki saamaan pois pelistä tulivalmistelussa ja mm. ajamalla panssarivaunu pesäkkeen eteen. Usein saattoi konekiväärien tuhoutuminen johtaa koko puolustuksen luhistumiseen. Toisaalta konekiväärit olivat erittäin tehokkaita jalkaväen hyökkäysten torjunnassa. On kerrottu karmaisevia tarinoita verihuuruisista ruumiskasoista konekivääriaseman edessä.

Konekivääreille oli yleensä vara- ja vaihtoasemat. Miten siirtyminen niihin onnistui, onkin sitten toinen juttu.

Kerran ryssä oli sivustassamme hyökkäämässä. Oli sellainen paikka, että suo oli välissä. Oikealla sivustalla oli kukkula, jonka päällä meillä oli konekivääri. Joka ainut päivä ryssä tuli siitä nevan yli. Konekivääri suolasi siihen jatkuvasti kaikki. Ajattelin, että kyllä sota on todellakin mieletöntä meininkiä. Kovaa ”Uraa, uraa” huudettiin ja tultiin suoraan kuolemaan. Kerran ne koettivat tulla tankillakin, mutta se painui suohon.

 

SUOMI-KONEPISTOOLI

Polkupyöräpataljoonan kapteeni

Lotan ja kapteenin tarina

kuljetusta lomalle kotiinsa. Kapteeni on tullut saattamaan kanttiinilottaa. Kapteeni jatkaa matkaa liittyy polkupyöräjoukkoihin.Polkupyörillä liikkuvia kevytjoukkoja oli kolmea erilaista: 1. rakuunat eli ratsuväki, keltaiset kauluslaatat, 2. jääkärit vihreät kauluslaatat ja vielä 3. erilliset polkupyöräpataljoonat, joilla oli oranssit kauluslaatat.
Näitä pataljoonia kutsuttiin polkupyörien & ja suksien miehiksi, koska talvella sukset tietenkin korvasivat polkupyörät.
Nämä erilliset polkupyöräjoukot tosin muutettiin jääkäriyksiköiksi jo 1930-luvulla.

Suomessa motorisoitujen joukkojen sijasta käytettiin polkupyörin varustettuja kevyitä polkupyörä- eli jääkärijoukkoja. Ratsuväki sulautui sodan jälkeisenä aikana hiljalleen näihin joukkoihin, joiden sodan ajan tehtävät kuuluvat nykyään jääkäri­prikaateille.
Nykyään Suomen ratsuväen perinteitä kantaa Hämeen Ratsujääkäripataljoona, Rakuunasoittokunta sekä Maasotakoulun Rakuunaeskadroona, joka kantaa Uuden­maan rakuuna­rykmentin perinteitä.

Kärjessä etenivät jälleen kerran nopealiikkeiset polkupyöräjoukot, joille oli annettu määräys pysyä koko ajan kosketuksessa perääntyvään viholliseen. Komentaja itse seurasi joukkojaan välittömästi polkupyöräkärjen jäljessä.

http://www.youtube.com/watch?v=Pi1WUlJABKQ

Kenttäsairaala

Potilas on tullut päävamman vuoksi joukkosidontapaikalta jatkohoitoon kenttäsairaalaan, jossa odottaa jatkohoitoon pääsyä sotasairaalaan.

Kenttäsairaala on tilapäis-sairaala, joka sijaitsee usein sotatoimi-alueella, perustettu

  • tyhjäksi jääneeseen kouluun,
  • pappilaan,
  • kansanopisto,
  • parakkiin tai
  • johonkin isoon rakennukseen .

Ampumahaavat olivat yleisimpiä vammoja sotamiehillä. Hoitajat vaihtoivat siteet ja lotat hoitivat sairaalan yleisemmät askareet. Kenttäsairaalassa potilaat olivat sen aikaa, että heidät pystyttiin siirtämään sotasairaaloihin. Kenttäsairaalat ovat usein ylikuormitettuja, koska hoitajia ja lääkäreitä on liian vähän suhteessa haavoittuneiden määrään, erityisesti hyökkäysten aikana.

Laina Kitinoja kertoo kirjassaan: Kenttäsairaalassa Kannaksella:

Jo Hiitolassa, jonne sairaalamme aluksi asettui, olivat sodan jäljet kaikessa kauheudessaan nähtävissä. Heinäkuun helteessä olivat sekä sotilaiden että hevosten pöhöttyneet ruumiit tien varsilla korjaamatta. Usein oli nostettu kypärä kepin päähän merkiksi, että tähän on tie päättynyt. Haju oli sanoinkuvaamaton ja sankat kärpäsparvet vielä lisäsivät kuvottavaa oloa. Jos ei aikaisemmin ollut tullut miettineeksi kaiken katoavaisuutta, niin nyt se tuli shokkina vastaan.
Kenttäsairaala oli sijoitettu koululle. Haavoittuneita oli kaikkialla, sisällä, pihalla, ulkorakennuksissa. Oli hyökkäysvaiheen aika ja haavoittuneita tuotiin jatkuvasti lisää. Lotta tänne, lotta tuonne, kanna ruokaa, tiskaa, siivoa, puhdista haavoja, kanna ulosteita. Sitä oli kenttälotan työ etulinjan tuntumassa.
Tykkien jyske kuului taukoamatta, ammukset räjähtelivät, lentokoneet ulvoivat päämme päällä. Askeltakaan ei saanut ottaa syrjään polulta, mahdollisia miinoituksia ei oltu ehditty purkaa eikä seutua puhdistaa”. 

Kenttäsairaalat ja lääkintälotat Kadettikunnan tiedotus 13.9.2020

https://youtu.be/TI-KyaqLOzc

Lääkintälotta muistelee

https://youtu.be/7XSOnewsjxY

Kaukopartio

Kaukopartion radisti ottaa talvisen metsän siimeksessä yhteyttä Kyynel radiolla päämajaan Mikkeliin.

Kaukopartiotoiminnalla tarkoitetaan lähinnä päämajan johdossa tai sen käskemänä tapahtunutta partiotoimintaa syvällä vihollisen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana.  Talvisodan jälkeisen Moskovan rauhan jälkeen tehtiin tärkeätä tiedustelua menetetyillä alueilla alueen tiestöstä, puolustuslinjoista ym. jota tietoa osattiin hyödyntää jatkosodan alettua. Välirauhan aikana koulutettiin noin 150 miestä kaukopartitoiminnan eri tehtäviin.  Tehtävänä oli yleensä tiedustelu, mutta usein toimintaan liittyivät myös tuhoamis- ja häirintätehtävät.
Jatkosodan kaukopartiotoiminnan onnistumisen kannalta oli olennaisen tärkeää se, että partioilla oli käytettävissä uusi juuri tähän toimintaan kehitetty sähkötysradio, Kyynel. Nimi johtui siitä, että radiota pidettiin aluksi yhtä salassa kuin pontikan keittäjien ” korpikuusen kyyneliä”, nimi on tullut myös sen vuoksi, että radio piti ” uikuttavaa ääntä ”.

https://youtu.be/zzj-VWrDq1I?t=370

 

Yleinen väestösuoja Pommisuoja  (sota-ajan kyltti on hankittava )

Lentoliikennettä havaittavissa:

Helsingin Espan puistoon kaivettu tilapäinen maapeitteinen yleinen väestönsuoja. Suoja on tarkoitettu kaupungilla asioilla oleville, jotka eivät ehdi omaan merkittyyn pommisuojaan. Seinät ovat laudoitettu ja katto tuettu parruilla. Täysosumaa väestösuoja ei kestä, mutta antaa suojan sirpaleilta.

Ilmahyökkäys Helsinkiin 25.8.1942, äänitetty Yleisradion pihalla 25.8.1942 klo 02.00 yöllä.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/helsingin_pommitukset_alkoivat_kes…

Talvisodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939 Neuvostoliitto pommitti kaiken kaikkiaan 16 suomalaista paikkakuntaa. Ensimmäisen päivän pommitusten tuhot olivat Helsingissä suuret. Palopommeja osui muun muassa Teknilliseen korkeakouluun Hietalahdessa sekä linja-autoaseman läheisyydessä oleviin rakennuksiin. Surmansa sai yhteensä 91 ihmistä ja 236 ihmistä haavoittui.

 

Tuntemattoman sotilaan loppuhymni,Jean Sibeliuksen Finlandia-hymni (Oi Suomi katso sun päiväs koittaa) : TÄSSÄ YOUTUBE VIDEONA, vaihda pelkkään äänitallenteeseen ko kohtauksesta, koska se Suomi tuli toiseksi -kohtaus on hyvä )

https://www.youtube.com/watch?v=l_BoinofNMI&list=PL50oXlFS__uQ8G35vHTTAZRPcNTkxfz54&index=2

 

Lohjahuone

Vuodelle 2017 Uutta on myös  Lohja-huone, missä kuvaamme Lohjan talvisodan aikaista ilmavalvontaa ja pommitusten tuhoja Virkkalassa.

Sota-ajan Virkkala

Hanko-rata, Kalkkitehdas ja Imatran voiman sähkölinja ja voimalaitos tekivät Virkkalasta strategisen kohteen.   ( Imatran Voiman Virkkalan muuntoasema oli tärkeä koko läntisen Uudenmaan sähköhuollolle, rak 1929, Virkkala, Jukolantie 3, on vieläkin olemassa )

(Virkkalan kalkkitehdas oli Karl Forsströmin vuonna 1897 perustama, Lohjan Kalkkitehdas Oy:hyn kuulunut kalkkitehdas. Vuonna 1919 tehdasta laajennettiin sementtitehtaalla. Tehdas suljettiin vuonna 1994 1990-luvun alun laman, etenkin rakentamisen syvän laman vuoksi.)

Tehdas työllisti parhaimmillaan yli 1 000 työntekijää.

Vuorineuvos Petter Forsström (7.11.1877 – 13.11.1967), ”Kalkki-Petteri”, johti Lohjan Kalkkitehdasta sen vuonna 1897 tapahtuneesta perustamisesta vuoteen 1962 saakka. Hänen johdollaan pienestä kalkinpolttimosta kasvoi valtakunnallinen suurteollisuusyritys ja Virkkalan kylästä merkittävä teollisuuskeskus. Forsström oli vanhan ajan patruuna, joka huolehti henkilökunnastaan, mutta vaati vastavuoroisesti ehdotonta kuuliaisuutta. Hän kuului vuosikymmenien ajan maan huomattavimpiin teollisuusjohtajiin ja oli muun muassa marsalkka Mannerheimin hyvä ystävä.)

 

Talvisodan alussa joulun aikaan 1939 tiedustelukoneet lensivät kalkkitehtaan ja Kirkniemen yllä ja pommitukset alkoivat tammikuussa 1940.

Ilmavalvontaa oli, ensin Kukkumäellä, sitten Mårbackassa, myös kalkkitehtaan piipussa oli ilmavartiointia.

Virkkalan pommituksissa menetti kotinsa 20 perhettä, kaksi henkilö sai surmansa.

Lapsia lähettiin sekä valtion että kalkkitehtaan johtajan Petter Forströmin osoittamiin sotalapsikuljetuksiin.

Lähde: LU 9.2.2017 Sota muistoja lapsen silmin  ( Kurt Askolin)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

 

Lähteenä Kuvia ja muistoja Lohjalta sotavuosien 1939 – 44 ajalta, 2016

VARAUTUMINEN SOTAAN

Lohjan kauppalan väestönsuojelupäälliköksi nimitettiin Yngve Appelberg 1939. Järjestettiin infotilaisuuksia ja kaasusuojelukurssi, suojautuminen sinappikaasuhyökkäykseltä.

Pommitusten alettua Virkkalalaiset hakeutuivat muualle maaseudulle. Vihollinen pommitti melkeimpä kaikkia Suomen kaupunkeja, isompia useammin ja pienempiä kerran tai pari talvisodan aikana.

Lohjan kalkkitehtaalla oli oma palokunta, jonka palosotilaat oli kuitenkin kutsuttu rintamalle, mutta palokunta sai täydennystä paikkakunnan nuorista pojista.

Virkkalassa ilmahälytykset välitettiin Lottien valvontatornista Mårbackan Munkkikalliolta.

Ensin ilmavalvonta-paikka oli Kukkumäellä, aukealla kalliolla, mutta siirrettiin Mårbackaan Munkkikalliolle kolmiomittaustorniin.

Tornissa oli kenttäpuhelin ja morsetuslamppu, jos puhelin ei toiminut.  Oli myös kiikari. Talvisodan Munkkikallion ilmavalvonnassa toimi 12 tytön ryhmä, (kaksituntia vuoroa)  tähyillen lentokoneita, havainnosta piti laskea koneiden määrä ja ilmoittaa Lohjan tai Hyvinkään ja Riihimäen ilmavalvonta keskukseen (????) tai Tammisaaren.

Lohjalla Harjulla oli myös ilmavalvontatorni. Ja kalkkitehtaan 52 metriä korkeassa piipussa.

Kalkkitehtaalla ei ollut talvisodan alkaessa omaa ilmatorjuntakalustoa ja tehtaan johtaja Petter Forsström kirjoitti Mannerheimille haluavansa tilaamansa kaksi konekivääriä. (Niitä ei kuitenkaan saatu?)

Elsa Reinin päiväkirjasta (oli talvisodan ajan perheensä omistamassa Villa Sjöbacka -huvilalla Hemträsketin rannalla Vähä-Teutarissa Etelä-Lohjalla):

 ”Ensimmäinen ilmahälytys Lohjalla kuultiin 21 joulukuuta 1939 klo 10.00:

  • 10 astetta pakkasta
  • hälytyksen vuoksi kaupat on suljettu
  • osa asukkaista hakeutuu kunnantalon pommisuojaan

Seuraava ilmahälytys kuultiin 27 joulukuuta 1939 klo 12.00. Viisitoista lentokonetta lensi Siuntion suuntaan, kuului voimakas moottorien jyrinä.   Myös 29 joulukuuta 1939 klo 10.00 ja 31 joulukuuta 1939.

Ilmahälytyksiä tuli kaksi 1 tammikuuta 1940

Tammikuussa 1940 alkoivat Virkkalan pommitukset, 12.1.40 neljä pommikonetta ja 14.1.20 11 pommikonetta. Yksi hlö loukkaantui vakavasti ja aineellisia tuhoja. Seuraavat pommitukset 19 ja 20 tammikuuta. Uudelleen 1.helmikuuta alkaen lähes päivittäin 6 helmikuuta asti, pääkohteena Kalkkitehdas. Tehdasalueelle ei pudonnut montaakaan pommia ja osa pommeista putosi Lohjan järveen.

Pommitukset jatkuivat 15 – 20 helmikuuta. Perunakellarissa ollut henkilö sai surmansa kellarin oven läpi tulleesta kranaatin sirpaleesta.

Elsa Rein kirjoittaa päiväkirjassaan edelleen: Lauantai 17 helmikuuta oli tähän mennessä levottomin päivä. Koko päivä on kuultu hälytyksiä ja pommien räjähdyksiä milloin kauempaa, milloin lähempää. Virkkalassa 12 ilmahälytystä. Maanantaina 19 helmikuuta 1940 klo 11 kuului jälleen hälytys, koneet lentävät aivan tästä yli. Näin voimakasta moottoreiden jyrinää en ole aikaisemmin kuullut. Pakkanen on lauhtunut, vain 14 astetta. Tiistaina 20 helmikuuta 1940 yöllä hälytys ja aamulla, on kuulunut myös lentokoneiden moottorien jyrinää aivan yläpuoleltamme, istumme pitkiä aikoja hallissa.

Virkkalassa Kyrkstadin keskikievari  ( Tynninharjuntien ja Jermunkadun risteyksessä) vaurioitui tammikuun 12 päivän pommitukissa hieman, samoin keskikievarin lähellä oleva silloinen Ristin koulu, (nykyisen Ristin koulun eteläpuolella), joka toimi kouluna sodan jälkeenkin, purettiin 1992. (Uusi koulu rakennettiin 1950-luvulla)

Tuhoisin pommitus oli 18 helmikuuta, jolloin 22 konetta pudotti

  • 137 kpl 100 kg:n räjähdyspommia ja
  • 17 kpl:tta 50 kg:n palopommeja.

Kalkkitehdas sai osumia ja 60 taloa vaurioitui.

Kittfalliin, Siuntion tielle putosi 100 kilon räjähdyspommi, tiehen syntyi suuri yli 2 metrin syvyinen kuoppa, eikä tietä saatu täysin korjattua ja niinpä pommin jättämät jäljet tulevat esiin näkyvinä routavaurioina asfaltissa.

Kyrkstadin kartanon navetta syttyi palamaan helmikuun 1940 18 päivän pommituksissa, lehmät siirrettiin Ängsholmin kartanon navettaan.  (Kyrkstadin kartanon oli suojeluskunnan ja Lotta Svärd-järjestön toiminnan keskus. Kartanon emäntä Anna Dahlberg oli järjestön Etelä-Lohjan paikallisosaston puheenjohtaja.

Siviiliväestön suojina oli talojen kellarit ja pihalla olevat perunakuopat.

Pommisuojina käytettiin myös talojen pihalle rakennettuja korsuja, pihalle kaivettu kuoppa, jonne seiniksi ja katoksi paalut ja katolle runsaasti hiekkaa ja kiviä.

Jos suojaa ei ollut, ihmiset menivät taloista ulos, asettautuivat ison puun juurelle ja vetivät valkoisen lakana päälleen, ettei viholliskone huomaisi heitä.

Lapsille oli koulumatkaa varten ommeltu lakanasta oma valkoinen suojakaapu.

Joskus suojana toimi pelkkä ojapohja.

Kalkkitehtaan pommisuojana oli tehtaan sepelivaraston alla oleva tunneli.

Vasta 26 helmikuuta 1940 Virkkalaan saatiin kaksi 40 mm:n Bofors-tykkiä, ja lentotoiminta väheni. Viimeiset pommitukset olivat 1 ja 11 maaliskuuta.  Rauha tuli 13 maaliskuuta, talvisota loppui.

Tehtaan vieressä oleva lautatarha paloi monta kertaa talvisodan pommitusten osuessa lautatarhaan.

Tehtaan vieressä omenatarhassa on edelleenkin betonipylväillä merkitty pieni alue (n 5x5m???), missä on talvisodan aikainen räjähtämätön pommi. Pommi on syvällä savimaassa ja sitä pidetään vaarattomana.

 

Myös Pohjois-Lohjaa pommitettiin, tammikuussa 1940, Lohjan aseman seutua, Pitkäniemeä ja 19 helmikuuta kauppalaa pommitettiin useita kertoja, klo 14:59 kolmimoottorinen pommikone pudotti 3000 metrin korkeudesta kuusi sadan kilon räjähdyspommia, useita taloja, puhelin- ja voimalinjoja tuhoutui. 20 ja 26 – 28 välisenä aikana helmikuuta oli myös pommituksia, samoin maaliskuussa, kuun alussa ja vielä 11 maaliskuuta 1940.

Kohteina olivat ( Lohjan Taimiston??) faneritehdasta Oy Faner Ab ja selluloosatehdasta Lohja-Kotka.

Talvisodan pommituksissa kuoli kaksi lohjalaista.

 

Lentokoneen kuva Lohjan huoneen seinällä:   Ranskalainen XX-Sauler, suomalainen hävittäjä MS319, joka 9 maaliskuuta 1940 teki huonon sään vuoksi pakkolaskun Lohjan järven jäälle Pähkinäniemen edustalle Virkkalaan. Konetta ohjasi ltn Bruno Thellung.

 

ERILLINEN HUOMIO, SIIRRETÄÄN LUNTTIIN KANTTIININ KOHDALLE:

Voikukan juurista tehtiin kahvinkorviketta?? (tai vastiketta) Juuret leikattiin pieniksi paloiksi, jotka paahdettiin ja jauhettiin !!   Vadelmapensaan lehdistä tehtiin teetä.

 

JATKOSOTA

Jatkosadan aikana Kukkumäellä oli Petter Forsströmin ostamat ilmatorjuntatykit, kaksi 40 mm:n Bofors-tykkiä. Tykit siirrettiin kuitenkin toukokuussa 1942 Jyväskylään.

Jatkosadan alussa Kukkumäelle rakennettiin pommisuoja, joka ei kuitenkaan koskaan valmistunut loppuun asti.

Lohjaa ei pommitettu jatkosodan aikana samoin kuin talvisodassa. 

Jatkosodan ensimmäisenä päivänä 25. kesäkuuta oli pommitus, yksi lehmä kuoli.

Elokuun 25 päivänä 1942 pommituksessa sai surmansa kolme ihmistä ja viisi haavoittui ja useita taloja vaurioitui.

 

Kaikkiaan sodat vaativat lohjalaisen historioitsijan Esa Vuoriston laskelmien mukaan 280 lohjalaista ihmishenkeä.

 

Ilmavalvonta

Ilmavalvontaa suorittavat lotat tähystivät viholliskoneita korkeissa paikoissa:

  • kolmiomittaustorneissa,
  • kirkontorneissa,
  • hyppyrimäissä tai
  • varta vasten rakennetuilla lavoilla sekä
  • talojen katoilla.

Paikallaan oli yleensä seistävä kaksi tuntia kerrallaan ja tarkkailtava, tapahtuuko jotakin tavallisesta poikkeavaa. Yksittäisiltä ilmavartiopaikoilta ilmoitettiin havainnoista ilmasuojelukeskukseen, josta tarpeen tullen annettiin hälytys.

Pieni päiväraha saatiin, talvella mantteli, karvalakki, huopasaappaat yhteisessä käytössä.

Ilmavalvonta oli lottien vaarallisimpia tehtäviä ja epäilemättä kylmimpiä.  Yöllä oli kuljettava pimeässä, sillä valoa ei saanut näkyä mahdollisten pommitusten ja desanttien vuoksi.

 

LOHJA-HUONE, SOTALAPSET:

Talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta siirrettiin yli 70 000, ehkä jopa 80.000 lasta turvaan Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan, valtaosa Ruotsiin.

Talvisodan alussa Neuvostoliiton terroripommitukset kohdistuivat siviiliväestöön.

http://www.sotalapset.fi/astikainen_raimo.html

http://www.sotalapset.fi/index.html

 

NEUVOSTOLIITTO ON UHKA MYÖS RUOTSILLE

Ruotsissa Suomen taistelua talvisodassa seurattiin tarkasti, ja tilanteesta oltiin huolissaan, koska suomalaisten nähtiin puolustavan myös Ruotsia. Ruotsalaiset tunsivat myötätuntoa suomalaisia kohtaan ja auttamishalu oli suuri, minkä seurauksena virisi kansanliike, jonka tunnuslause oli Finlands sak är vår [Suomen asia on meidän asia]. Lauseeseen sisältyi ajatus, että myös Ruotsin kimppuun oli hyökätty, ja pelkona oli, että Neuvostoliitosta tulisi uusi rajanaapuri.

Yhtenä auttamisen ilmentymänä oli ajatus, että ruotsalaiskodit voisivat huolehtia Suomen lapsista siihen saakka, kunnes Suomessa olisi taas turvallista.

Suomen kanta oli aluksi kielteinen lastensiirtoihin. Neuvotteluissa kuitenkin edistyttiin ja myös marsalkka Mannerheimin tuella oli suuri merkitys lastensiirtojen käynnistymiseen. Mannerheim antoi varovaisen vastauksen, jossa hän kiitti ruotsalaisia tarjouksesta ja toivoi samalla, että kaikki, jotka halusivat, käyttäisivät tarjottua apua hyväkseen.

Näin hän ei suoranaisesti kehottanut siirtämään lapsia Ruotsiin, vaan jätti lopullisen päätäntävallan perheille itselleen. Joskus perheen lapsista arvottiin lähtijä.

Taustalla vaikutti myös epävarmuus, monessa suomalaisperheissä pelättiin esim. Neuvostoliiton miehitystä.

Lapsia kuljetettiin ensin laivoilla, lentokoneilla ja useimmiten junalla Tornion ja Haaparannan kautta Ruotsiin. Lotat hoitivat lapsia kuljetukseen.

Lasten ja äitien valintaperiaatteet talvisodan aikana:

  • Lapsi sai olla korkeintaan 12-vuotias ja äiti sai lähteä lastensa mukaan vain, jos joku lapsista oli alle 3-vuotias.
  • Ensisijaisesti sotalapset sijoitettiin yksityisperheisiin, mutta sairaat ja perheisiin sopimattomat lapset sijoitettiin laitoksiin, lastenkoteihin. Ruotsalaisperheiden keskuudessa halutuin kasvattilapsi oli yksi pieni ja söpö tyttölapsi, ellei poika ollut tarpeeksi iso ollakseen avuksi tilalla

Talvisodanaikaisten siirtojen tarkkaa lapsilukua ei tiedetä.

VÄLIRAUHA:

Välirauhan aikana kesällä 1941 Ruotsiin siirrettiin taas ruotsalaisten aloitteesta huonokuntoisia lapsia kuntoutumaan.

JATKOSOTA:

Myös jatkosota herätti ruotsalaisissa halun auttaa suomalaislapsia, vaikka samanlaista auttamishalua ei nyt ollutkaan, koska Suomi toimi hyökkääjänä Saksan rinnalla.

Perustettiin Sosiaaliministeriön alainen Lastensiirtokomitea, ja käytännön asioita hoiti Helsingissä Lastensiirtotoimisto.

Ruotsissa lastensiirtoja ja lasten sijoittamista koordinoi
Hjälpkommittén för Finlands barn ja Tanskassa Finlandshjaelpen.

Yksityisteitse Ruotsiin siirrettiin jatkosodan aikana arviolta 15 000 lasta. 

ENSIN OLI TIUKAT KRITEERIT:

Sotalapseksi pääsemiselle oli aluksi tiukat kriteerit, jotka lastensiirto-komitea määritteli.

  • Ikäraja oli ensin 2—7 vuotta, mutta tosiasiassa myös vanhempia lapsia lähetettiin.
  • karjalaislapset, joiden vanhempien oli päästävä takaisin jälleenrakennustyöhön kotiseudulleen
    · pommituksissa kotinsa menettäneet lapset
    · sotainvalidien lapset
    · sotaorvot

KRITEERIT LAAJENEVAT:

Myöhemmin sodan jatkuessa kriteerit laajenivat koskemaan
myös lapsia, joiden

  • isät olivat asepalveluksessa ja
  • äidit ansiotyössä,
  • sekä lapsia, joiden äidit olivat raskaana, eivätkä sen vuoksi tai muun avun puutteessa jaksaneet huolehtia lastensa hoidosta ja taloudesta.

VÄESTÖPOLITIIKKAA

  • Perimmäinen syy lastensiirtoihin oli väestöpoliittinen. Haluttiin turvata nousevan sukupolven henki ja terveys.
  • lappu kaulassa kohti tuntematonta me pienet sotalapset eivät
    miettineet moisia. Hirveä hätä ja ikävä –mitä nyt tapahtuu? Missä äiti on?
    Vanhemmilla lapsilla oli mielessä kenties suuri seikkailu?
  • Lapset olivat aluksi kielitaidottomia ja tietenkin ikävöivät äitiä ja sisaruksia. Monille aika Ruotsissa oli kuitenkin hyvä vaihe elämässään ja he elivät yltäkylläisesti verrattuna aiempaan. 

Suomalainen sotasensuuri kielsi aikanaan lastensiirtojen julkisen arvostelun (1942) ja sensuroi jopa ulkomaisia lehtiä ja maailmalle lähteviä kirjeitä.

  • Sodan jatkuessa ja Suomessa elintarvikepulan vallitessa talvella 1941-42 laajennettiin siirtokelpoisten lasten ryhmää niin, että loppujen lopuksi kaikki, jotka halusivat lähettää lapsensa Ruotsiin, pystyivät sen tekemään. Perusteluja ei tarkistettu, vaan äiti ratkaisi asian. Tietysti asiaan vaikutti isän olo rintamalla.

Vuonna 1944 suurin syy lastensiirtoihin oli helmikuussa tehdyt Helsingin ja muiden isojen kaupunkien terroripommitukset, Karjalan evakuointi ja kesän vaikea tilanne rintamalla.

Lastensiirtoja pidettiin edelleen väliaikaisina huoltotoimenpiteinä. Siirrot ajateltiin pienimuotoisiksi ja lyhytaikaisiksi (6 kk).

TULOTARKASTUS VASTAANOTTOMAASSA

Ruotsiin saapumisen jälkeen lapset laitettiin ensin täisaunaan ja heidät käytettiin lääkärintarkastuksessa.

Viikon tai kahden karanteeni seurasi, jos lapsella ilmeni tarttuvia tauteja. Vasta sen jälkeen sotalapsi pääsi ruotsalaisperheeseen.

Vanhemmilta vaadittiin kirjallinen sitoumus siitä, ettei lasta jätetä missään olosuhteissa pysyvästi ulkomaille. Toimittiin lapsen parasta tarkoittaen.

Kuuluisa suomalaisia sotalapsia olivat mm: Teija Sopanen, s.1933-k.2011, TV-kuuluttajalegenda 1957-1974 = 17vuotta, Jatkosodan aikana vuonna 1943 kymmenvuotias Teija lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Teija Sopanen oli Ruotsissa vuoden verran. Hän sopeutui sinne hyvin ja viihtyi siellä. Palatessa Suomeen kummastutti suomalainen huono ruoka.

ja laulaja Laila Kinnunen, s.1939 – k.2000. Laila oli siskonsa Ritvan kanssa viisi vuotta sotalapsina Ruotsissa, joskin eri perheissä. jonne heidät lähetettiin vuonna 1944. Siellä Laila oppi Ritva-siskonsa kanssa erinomaisesti skånelaisen murteen. He palasivat Suomeen Lailan ollessa kymmenvuotias. Molemmille jäi lämpimät muistot Ruotsin ajoistaan.

LAPSET TAKAISIN

Lopullisen rauhan tultua, moni perhe Suomessa kaipasi jo lastaan kotiin, mutta jotkut äidit halusivat lapsensa jäävän kasvattivanhemmilleen. Lastensiirtokomitea vaati kaikki lapset takaisin Suomeen.

Lapsi sai jäädä Ruotsiin, jos hän oli

  • orpo,
  • suomalaisessa kodissa oli sairautta,
  • asumisolot olivat puutteelliset,
  • taloudellinen tilanne oli heikko tai
  • jos Ruotsissa oli ehditty aloittaa ammattiopetus.

Näin ollen tämä mahdollisti kaikkien halukkaiden jäämisen Ruotsiin.
Uusien kasvattivanhempien luokse jäi n 7 – 15.000 lasta.

Usein ajatellaan, että ne lapset, joka jäivät Ruotsiin olivat onnekkaita. He kokivat toki eron biologisesta perheestään, mutta ehtivät sopeutua hyvin uuteen perheeseen. Heitä ei riistetty perheestä irralleen kahta kertaa.

Aikaisempia kokemuksia tällaisesta avustusmuodosta ei ollut eikä niiden sosiaalisia tai psykologisia seuraamuksia voitu sen takia ennakoida.

Valtaosa lapsista palasi kuitenkin perheisiin, joissa heidät otettiin toivottuina vastaan pitkän odotuksen jälkeen. Paluu oli joka tapauksessa lapsille rankka, koska kiintymyssuhteita oli ehtinyt syntyä myös kasvattivanhempiin. Suhde biologisiin vanhempiin oli muuttunut Ruotsissa olon aikana. Moni oli myös ehtinyt unohtaa suomen kielen kokonaan ja puhui vain ruotsia.

Osalle kotiinpaluu oli pahinta mitä siihen mennessä oli tapahtunut. 

Lapset ja heidän perheensä eivät saaneet tukea paluun myötä. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi sodan jälkeen puhumattomuuden ja vaikenemisen kulttuuri.

Lasten toivottiin olevan hiljaa kokemastaan. Vasta 1970 -luvulla ensimmäiset alkoivat puhua sotalapsuudestaan ja sen vaikutuksista. Monet sotalapsuuden kokeneet muuttivat 1960-70-luvuilla Ruotsiin töihin.

 

Todellisuuden kohtaaminen sodan jälkeen:

Lastensiirrot oli luonteeltaan aikapommi, joka laukesi sodan päätyttyä.
Sota kesti paljon odotettua kauemmin ja lasten oleskelu Ruotsissa ja Tanskassa venyi liian pitkäksi. Tunnesiteet lapsen ja suomalaisen vanhemman välillä löyhtyivät. Tätä ei osattu riittävästi ottaa huomioon etukäteen. Lasten kotiuttaminen osoittautui vaikeaksi tehtäväksi.

Ruotsiin siirron ansiosta säilyi kuitenkin henki n. 2 900 lapsen henki.
Monet kärsivät tuberkuloosista ja puutostaudeista tai olivat aliravittuja.
Ruotsissa oli paremmat olosuhteet, muun muassa ravintotilanne ja hygienia.
Vähentyneen kuolleisuuden tuoma hyöty koitui lasten hyväksi.

Lastenkotiuttamiskomitea auttamaan:

Sosiaaliministeri Tyyne Leivo-Larsson asetti vuonna 1949 erityisen lasten kotiuttamiskomitean selvittämään lasten palauttamiseen liittyviä oikeudellisia

Suomi vaati kaikki lapset takaisin !!

Katsottiin, että sodan verottama kansa tarvitsi kaikki lapsensa.
Lapsista luopuminen olisi useimmissa tapauksissa ollut lapsen edun mukaista, varsinkin jos lapsi oli ollut Ruotsissa erityisen kauan ja unohtanut kotimaansa ja biologiset vanhempansa.

Sodan jälkeisissä oloissa ei lasten psyykkisiä vaikeuksia ymmärretty. 
Suomessa ei ollut vielä lasten psykiatriaa riittävästi tarjolla.  Ei ymmärretty, miten vuosikausien ero vaikuttaa lasten ja vanhempien keskinäisiin suhteisiin.

Sotalasten selvällä enemmistöllä on myönteiset tunnemuistot oleskelustaan Ruotsissa. Siitä kertoo se, että monelle lapselle on syntynyt elinikäinen ystävyyssuhde ruotsalaisen perheen kanssa. Surulliset tarinat ovat kuitenkin saaneet mediassa liian suurta julkisuutta.  Yksittäisten tarinoiden perusteella ei pidä yleistää asioita.

Sotalapsuus vaikutti laajasti lasten perheisiin niin Ruotsissa ja Suomessa, heidän ystäviinsä, sukulaisiinsa ja kouluihin, joita he kävivät. Sotalapsuus on ollut ylisukupolvinen perintö ja sen tuomat kokemukset, traumat ja tarinat ovat siirtyneet seuraaville polville. 

Koko nuori elämäni oli kaaosta. Minua heiteltiin köyhyyden ja hyvinvoinnin välillä ja muuttojen seurauksena tulivat vielä kieliongelmatkin”.

Suomen valtio muisti sodan jälkeen Ruotsin sijaisäitejä muistomitalilla ja
kunniakirjalla.

Sotalapset aktivoituivat 1990-luvulla ja perustivat yhdistyksiä. Kattojärjestöksi perustettiin vuonna 1997 Suomen sotalapsi-yhdistysten keskusliitto ry. Järjestötoiminnan tarkoituksena on ollut edistää entisten myös Ruotsiin ja Tanskaan jääneiden sotalasten kanssakäymistä ja kokemusten vaihtoa sekä tukea heitä heidän etsiessään heille tärkeitä henkilöitä, tietoja lastensiirroista ja tuon ajan tapahtumista.

Muistomerkkejä on useissa kaupungeissa, joista lapsia lähetettiin sotalapsiksi, tilapäisesti turvaan ei-sotaa käyvään maahan.

SUURI MATKA VIERAALLA MAALLE, tietoa:

Oulun Seudun Sotalapset ry, 2010

https://en.calameo.com/read/004277724aa8cec0e29ed

TOSI HYVÄ SOTALAPSITUTKIMUS: SOTALAPSET Toiveet ja todellisuus   Hangossa 15.12.2010 Pertti Kavén

http://www.sotalapset.fi/assets/kaven_toiveet-ja-todellisuus.pdf

 Koulu-TV: Sotalapsen tarina, osa 2

https://www.youtube.com/watch?v=gBfumLc3x9Y

ELÄMÄN PITUINE MATKA, Yrjö Teeriaho – Sirkka Varpula   Keski-Suomen sotalapset ry 20v. 2017 

http://sotalapsi.fi/assets/elaman_pituinen_matka_sisus.pdf

 

 

 
 

 jatkosodan

Erittäin hieno kokemus. Todella hyvin toteutettu. Suosittelen käyntiä tänne.”